Sydämeeni joulun teen

Joululoma. Mitä? Missä välissä se ehti tulla?

Niin vain kuitenkin kävi. Läsnäolovaatimukset tältä syksyltä päättyivät keskiviikkona OKL:n puurojuhlan myötä, ja tänä aamuna palautin viimeisen raportin. Syyslukukausi on paketissa.

Tämä syksy oli edellisiin opiskeluvuosiin verrattuna erityislaatuinen monestakin syystä. Olennaisin syy tällä hetkellä lienee se, ettei tälle joululle kasaantunut valtavasti työtä. Tämä oli siis ensimmäinen vuosi, kun en kokenut murtuvani stressin alla.

Toisaalta tässä syksyssä oli myös omat, stressitekijöiksi luokiteltavat piirteensä. Tämän syksyn aikana olen matkustanut enemmän kuin koskaan. Noin marraskuun puolivälistä alkaen olen viettänyt viikkoni pääsääntöisesti Jyväskylässä. Savonlinnassa olen pyörähtänyt muutaman yön viikossa, kun läsnäolovaatimukset eivät ole antaneet vaihtoehtoja. Kilometrejä tälle syksylle on kertynyt yli 5000. Vaikka olen aina sanonut pitäväni matkustamisesta ja rentoutuvani sen parissa, on liika aina liikaa.

Mutta loma ♥ Tulin torstaiaamuna Jyväskylään, ja aion pysyä täällä jouluun saakka. Suunnitelmiin kuuluu nauttia hiljaisuudesta ja vapaista aikatauluista koko sydämeni kyllyydestä. Jere lähti tänäaamuna Helsinkiin. En ollut lainkaan pahoillani siitä, että sain jäädä nukkumaan rauhassa ja herätä omaan tahtiini. Saan tehdä pari päivää omia juttujani, joista todella pidän. Keskittyä itseeni.

***

Yksi juttu, josta todella pidän, on listojen tekeminen (#kontrollifriikki). Siksi halusin koota itselleni vaihteeksi kivan to do-listan, joka on tarkoitus toteuttaa ennen joulua ylhäisessä yksinäisyydessä.

♥ Osta joululahjat. En ole ostanut niitä vielä yhtäkään. Missäpä välissä olisinkaan, kun kaiken vapaa-aikani olen kuluttanut linja-auton penkkiä?

♥ Käy mäkkärissä syömässä. Joo ei ole terveellistä. Mutta on hyvää. 

♥ Käy myös kahvilassa, yksin tai ystävän kanssa. Koska kahvilarakkaus.

♥ Sauno saunavuorolla. Saunavuoro otettiin (lue: Jere otti) syksyllä, mutta olen ehtinyt hyötymään siitä vasta kerran! Okei, ehkä mulla on sittenkin ollut kiireisempi syksy kuin oletin.

♥ Leivo piparkakkutalo. Tai suklaatalo. En ole vielä päättänyt. Tai molemmat!

♥ Katso netflixiä. Gossip Girl tai Gilmore Girls. 

♥ Pelaa simssiä. Koko päivä. Flanellihousut jalassa. Tai aamutakissa. 

Lisää ammatillisia oivalluksia

Käsi ylös opiskelijat, kuinka monelle sana "ammattilainen" tuntuu vielä kovin kaukaiselta ja vaikealta liittää itseen? Minä ainakin nostan käteni ylös.

Opiskelen tällä hetkellä kehityspsykologian perusteita neljättä kertaa. Olen opiskellut niistä ensimmäisen kerran lukiossa, toisen kerran ammattikoulussa lähihoitajakoulutuksessa, kolmannen kerran yliopistossa kasvatustieteiden perusopinnoissa, ja nyt neljättä kertaa valittuani psykologian sivuaineeksi. Kehityspsykologiassa käsitellään muun muassa lapsen kielellistä, sosiaalista ja emotionaalista kehitystä, ja kuinka niitä voidaan tukea. Näin neljännellä kerralla tunnen jo kertaavani tuttua kauraa.

Tänään tenttiin lukiessani päähäni pälkähti yhtäkkiä hätkähdyttävä ajatus, että tosiaan, minusta tulee kasvatusalan ammattilainen. Ajatus tuntui oudolta, mutta käsittämättömän hyvältä.

Kokemus omasta ammattilaisuudesta valaa varmuutta myös siihen, että osaan kasvattaa omatkin lapseni sitten tulevaisuudessa. Tietenkin lähtökohta on vielä hyvin teoreettinen, mutta se on kuitenkin vahva. Olkoonkin, että sitten äitinä nauran räkäisesti Opiskelija-Emmalle, joka kuvitteli tietävänsä kasvatuksesta jotain.

Tai sitten neljän tunnin yöunet ja kuppi kahvia saavat hourailemaan.

Ammatillista identiteettiä rakentamassa

7 viikon työharjoittelusta on takana kaksi ja puoli viikkoa. En osaa päättää, onko se "jo" vai "vasta". Toisaalta tunnen olleeni harjoitteluluokassani vähintäänkin kuukausia, toisaalta opin edelleen joka päivä uusia asioita niin oppilaista, pedagogiikasta kuin koulumaailman toiminnastakin. Ennen kaikkea opin kuitenkin itsestäni.

Olen aina halunnut olla se kiva ope. Sellainen, jollaisia minulla itselläni oli alakouluikäisenä. En muista heidän koskaan korottaneen ääntään tai sanoneen pahasti, mutta luokka oli silti hallinnassa. Toki heillä oli vuosien kokemus, molemmat ovat nyt jo eläkkeellä. On myös paljon mahdollista, että aika on kullannut yli 10 vuoden takaiset muistot.

Mutta entä minä sitten? En ole kokenut itseäni sellaiseksi kivaksi opeksi. Yli 20 vilkkaan oppilaan luokassa on välillä sanottava hyvinkin tiukasti, jotta kukaan huomaisi, mitä yrität luokan edessä piipittää. Olin itse (tai ainakin kuvittelen olleeni) herkkä ja kiltti oppilas, ja hyvin todennäköisesti alakoulu-Emma olisi lähestulkoon pelännyt nykyistä opettaja-Emmaa. Pelkään siis olevani liian tiukka, liian vaativa, ja että minut muistetaan harjoittelun jälkeen armeijakurista ja natsimeiningistä. Monet vanhemmat opiskelijat ovat jakaneet samankaltaisia fiiliksiä: Sitä haluaisi olla kiva, mutta se ei onnistu halailemalla ja hyssyttelemällä. Että rakkaus kulkee käsi kädessä rajojen kanssa.

Saamani palaute ei ole onneksi vastannut omaa kokemustani. Luokan varsinainen opettaja kehui ryhmänhallintataitojeni kehittymistä, ja myös opiskelijakollegoiden palaute on ollut kannustavaa. Että minusta huokuu lempeys, kaikesta huolimatta.

Palautteesta saadaan vielä yksi hyvä aasinsilta. "Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?" kysyi eräs opiskelijakollega joku aamu viime viikolla, kun mainitsin jännittäväni edessä olevaa opetustuntia. En osannut vastata, mutta kysymys jäi mietityttämään. Jossain vaiheessa viikonloppua keksin vastauksen. En usko pilaavani oppilaita, tai jos tunti menee pieleen, niin menköön. Mitä siitä opitaan, ja seuraava sitten paremmin. Ei, pahinta mitä voisi tapahtua olisi saada murska-arvostelut juuri pidetystä oppitunnista. Koska opettajan identiteetti on vasta rakentumassa, koetan edelleen valaa uskoa itseeni: pystyn tähän, selviän tästä, voisin olla hyvä opettaja. Tarvitsen yhä onnistumisen kokemuksia, vaikka olenkin jo tiedostanut olevani oikealla alalla. Opettaja-Emman sisällä asuu nimittäin edelleen se pieni, herkkä Pikku-Emma, joka kunnioittaa mentorinsa mielipiteitä suuresti.

Zen

Long time no see.

Tänä vuonna koulunaloituspostaukset ynnä muut virstanpylväs- ja tapahtumapostaukset ovat jääneet kirjoittamatta. Olen kyllä ollut aina huono niissä, ehkä siksi minusta ei olekaan koskaan tullut sitä kuuluisaa The Bloggaajaa. Nevermind.

Tällä hetkellä takana on noin puolitoista viikkoa uutta lukuvuotta, ja viikon verran opetusharjoittelua Savonlinnan Norssilla. Vaitiolovelvollisuuden siivittämänä en voi kertoa siitä juuri muuta, kuin että mukavaa on ollut. Ensimmäinen viikko oli lähinnä seurailua ja avustamista. Tänään pääsinkin sitten jo tositoimiin.

Tositoimia edelsivät stressin ja paniikin sekaiset suunnittelutuokiot, katkonaiset yöt sekavine unineen, sekä itkun ja naurun sekaiset aamutunnelmat ennen päivän ensimmäistä oppituntia. Mutta siitä selvittiin

Tänään ostin itselleni mindfulness-värityskirjan, sekä heräteostoksena uuden taulun. Värityskirja varasti tehokkaasta suunnitteluajasta kaksi tuntia, mutta soi mielenrauhaa monin verroin enemmän. Taulun tehtävä taas on katsoa keittiön seinältä kun syön aamupuuroani, ja kun katson sitä takaisin, se on minun pieni zen-hetkeni. Aamuisin on hyvä hengittää. Ja muistaa, että selviän myös seuraavasta opetuspäivästä. Ja että se on oikeastaan aika mukavaa. 

Hetkessä

Televisiosarjoissa kesälomat poikkeavat arjesta täysin. Hahmot lähtevät interreilaamaan tai etsimään itseään palmujen alle, tarttuvat odottamattomiin työtarjouksiin jotka innoittavat uravalintaa, tai juhlivat läpi kesän ja työntävät huomisen mielestään. 

Valitettavasti tätä tapahtuu vain televisiossa. Palmujen sijasta matkustin Jyväskylään Harjun tornin katveeseen, en varsinaisesti koe kitkemisen olevan sitä mitä tahdon palavasti tehdä lopun elämääni, enkä ole aamuherätysten vuoksi juuri juhlinutkaan. Ainakaan unohtamatta sitä seuraavan aamun herätystä. Jotakin elokuvamaista minullekin on kuitenkin tapahtunut.

Tässä vaiheessa olisi hienoa kertoa, kuinka koko elämäni on saanut uuden suunnan ja olen saavuttanut zen-tilani aamujoogalla. Kuinka some on poissa mielestä ja olen raivannut tilaa oikeiden ystävien tapaamiselle. En kuitenkaan ole koko kesänä saanut aikaiseksi joogatunnille ilmoittautumista, enkä ole nähnyt ystäviä läheskään niin paljon, kuin vielä keväällä suunnittelin. Ja arvatkaa mitä. Se tuntuu ihanalta. Olen töiden lomassa löytänyt aikaa myös itselleni. Vaikka varsinaiseen zeniin on vielä matkaa, tunnen ottaneeni tärkeän askeleen kohti sitä.

Kenties merkittävimpänä muutoksena pidän sitä, kuinka olen pysytellyt poissa tietokoneen äärestä. Siinä missä esimerkiksi 15-vuotias tai lukioikäinen minä saattoi istua ruudun edessä valehtelematta koko päivän, avaan sen nykyään ehkä kerran viikossa. Olo on huojentunut. Ehkä en olekaan niin toivoton tapaus?

Entä mitä minä olen tehnyt koneella istumisen sijasta? Rehkinyt töissä ja sen jälkeen kuntosalilla tai lenkkipolulla. Mutta myös lukenut lehtiä, kävellyt paljain jaloin, haaveillut tulevaisuudesta, vaellellut päämäärättä kaupungilla tuntikausia, käynyt yksin kahvilassa, pukeutunut lempimekkoon, pitänyt Netflix-maratoneja, uinut arki-iltoina, mennyt aikaisin nukkumaan ja suunnitellut tulevaa syksyä.

Ensi vuoden suunnitelmiin kuuluu muun muassa kandin kirjoittaminen, joten tietokoneboikotilleni varattu aika on laskettavissa enää viikoissa. Sitä suuremmalla syyllä lasken seuraavaksi läppärin kannen kiinni ja lähden ulos hengittämään lämmintä kesäiltaa.

Scribo ergo sum

Aloitan tämän tekstin lähes samalla tavalla, kuin aloitin ensimmäisen blogikirjoitukseni 16-vuotiaana, huhtikuussa 2011. Scribo ergo sum. Se on latinaa, ja käännös kuuluu jotakuinkin näin: Kirjoitan, siis olen. Lause on tietenkin viittaus Descartesin filosofiseen viisauteen: Cogito ergo sum - ajattelen, siis olen. Blogin nimi syntyi lukion pakollisen filosofian kurssin aikana, kun pohdin oman elämäni merkitystä ja sisältöä. Sisältöä, sitä kirjoittaminen minun elämääni nimittäin toi. Ja paljon toikin.

Ylästeella ja lukiossa saatoin viettää tuntikausia kirjoitellen omia ajatuksiani kouluvihkojen keskiaukeamille, pulpetille nostetun laukun takana, piilossa muiden katseilta. Tietokoneelta löytyi kymmeniä novelleja, tarinoita, kolumneja ja esseitä, joita kirjoittelin vain omaksi ilokseni. Päiväkirjasta puhumattakaan. Bloggaaminen oli luonnollinen - ja kenties väistämätön - jatkumo kirjoittamiseen kohdistuvalle rakkaudelle.

Mutta mitä sitten tapahtui? Jostakin syystä kirjoittaminen vain jäi. Löysin ehkä elämääni uutta sisältöä, uusia tapoja ilmaista itseäni, ja uusia ystäviä, jotka eivät nähneet minua vain laukkunsa taakse piiloutuvana runotyttönä. Oli minun hetkeni olla joku muu. Kuitenkin tuo runotyttö on edelleen olemassa, ja tänään tapasin hänet jälleen.

Sitten hieman pohjustusta nykyhetkeen.
Teen kesätöitä puutarha-alalla, siis kitken rikkaruohoja. Se ei ole ergonomisesti armeliainta työtä, vaan kuormittaa erityisesti selkää ja polvia. Maanantaina totesin (ironista kyllä) poikaystävälleni puhelimessa, etten ole niinkään huolissani selästäni kuin polvistani. Kuitenkin kymmentä minuuttia myöhemmin löysin itseni makaamasta lattialta itkien puhelimessa äidille, etten pääse ylös kipeän selän vuoksi. Enkä päässytkään, ennenkuin ystäväpariskunta saapui kolme varttia myöhemmin nostamaan minut ylös ja kiikuttamaan keskussairaalan päivystysosastolle. Sain diagnoosin alaselän rasitusvammasta ja kaksi päivää sairauslomaa. Sekä tietenkin buranaa.

Viimeiset kaksi päivää olen siis maannut sohvalla tuijottamassa Netflixiä. Katsottavaksi valikoitui Sinkkuelämää -sarjan esiosa, The Carrie Diaries. Sarja kertoo lukioikäisestä Carrie Bradshaw'sta, joka etsii omaa paikkaa maailmassa (tai Manhattanilla) kirjoittajana. Koska sarja pyörii osittain juuri kirjoitusteeman ympärillä, sain sysäyksen pohtia myös omaa kirjoittajaminääni. Mihin se on joutunut? Samalla kuitenkin kipinä jossain syvällä sisimmässä heräsi taas eloon. Minäkin tahdon taas kirjoittaa. 

Scribo ergo sum. 

Your mind is garden, your thoughts are seeds: you can grow flowers, or you can grow weeds

Tervehdys! ♥

Kesä ruudun tällä puolella alkoi parin viikon lomalla, joka sittemmin vaihtui kesätöihin. Nyt parin viikon työrupeaman jälkeen työstressi alkaa helpottaa ja päivät muuttumaan rutiininomaisemmiksi. Viihdyn kitkijän roolissa hyvin. Työ ei ole lainkaan niin yksitoikkoista kuin miltä se kuulostaa, päivät saa viettää ulkona, työporukka on mukava, ja oman kädenjälkensä näkeminen on jollakin tavalla sangen tyydyttävää. Joko sukuni naisia piinaava puutarhahulluus on iskemässä minuunkin?

Istutusten siistimiselle mukavaa vastapainoa tuovat myös luonnonmaisemat. En myöskään varmasti ole ainoa, joka rentoutuu paremmin metsässä kuin geometristen istutusten keskellä. Tänään olisin kaivannut metsään vaikkapa lenkille purkamaan stressiä ja parin päivän sairastelun aiheuttamaa levottomuutta. Siitä sain inspiraation tehdä virtuaalilenkin Tourujoen rantaa kulkevalle metsäpolulle. Seuraavat kuvat on napsittu kaksi viikkoa sitten yhteislenkillä Taitsin ja Riikan kanssa. 

Kuinka keskeltä Jyväskylän keskustaa voi löytyä tällainen satumaa - ja miksi löysin sen vasta nyt?

The summer is crazy

Lomalla viimeinkin...♥

Lukuvuosi 2015-2016 saatiin pianotentin myötä päätökseen keskiviikkona. Nyt pari päivää huilailtuani (lue: matkusteltuani) ehdin vihdoin vetää henkeä ja palaamaan blogisorvin ääreen. Alkuperäinen tarkoitukseni oli kerrata kulunutta lukuvuotta samaan tyyliin kuin viimevuonna. Hetken kuvia selailtuani totesin niitä otetun hyvin vähän, joten get over it - suunta kohti tulevaa. 

Kun edellisestä to-do-listasta on päästy eroon, on hyvä alkaa rakentaa seuraavaa. Seuraava to-do lista ei sisälläkään satoja sivuja kirjoittamista ja lukemista, vaan satoja mansikoita, hymyjä ja auringonsäteitä - tervetuloa, kesä 2016! Ollos yhtä hyvä kuin edellinen. Tämän varmistamiseksi osa tehtävälistasta onkin muodostettu viimevuotisen perusteella - mutta vain osa ;).

♥ Nauti kesätöistä, kun vihdoin sait niitä

♥ Käy syömässä ainakin kolmessa ravintolassa, jotka on pitänyt testata jo pitkään

♥ Osta kesällä mansikoita ja pakasta niitä talvea varten

♥ Liiku paljon

♥ Opettele vesihiihtämään

♥ Opettele tekemään uusia grilliruokia ja nauti jo hyväksi todetuista

♥ Ota aurinkoa hyvän kirjan parissa

♥ Käy ratsastamassa ja uittamassa hevosia

♥ Harrasta maakuntamatkailua - tarkoitus olisi visitoida ainakin Viitasaarella, Tampereella, Helsingissä ja Porissa

♥ Vietä aikaa myös Rautalammilla

♥ Vietä aikaa jyväskyläystävien kanssa, kun olet vihdoin samassa kaupungissa, ja pidä yhteyttä myös muihin

♥ Käy sukujuhlissa päivittämässä kuulumiset

♥ Käy tapahtumissa. Tällä hetkellä tähtäimessä on ainakin Jyväskylän OlutSatama, Seinäjoen Vauhtiajot ja Suonenjoen Mansikkakarnevaalit

♥ Tee juhannuspäiväksi synttärikakku

♥ Lähde piknikille

♥ Katsele ukkosmyrskyä ikkunasta tai parvekkeelta - toteuta mieluiten maaseudulla

♥ Päivitä kesäsoittolistalle myös tämän kesän fiilistelybiisejä

♥ Pukeudu usein mekkoihin ja hameisiin, kun siihen on kerrankin mahdollisuus

♥ Käy veneilemässä 

Tittelinä ylioppilas

Vappu. Joka toisella vastaantulijalla oli samanlainen, samettipintainen ja kultalyyrainen ylioppilaslakki päässä. Siitä huolimatta tunsin itseni ylpeäksi ja erityiseksi painaessani vappuaattona valkolakin päähäni ennen liittymistä kirkkopuiston hulinaan. Ajatus tuntuu oudolta siihen nähden, että lakkipäisyys on vappuna - etenkin kirkkopuistossa - enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tuumailin kuitenkin asiaa hetken, ja löysin kuin löysinkin itseäni tyydyttävän vastauksen. Vain minun lakillani on minun tarinani. Muutin lukion perässä pois kotoa 16-vuotiaana, löysin parhaat ystäväni. Nauroin ja itkin (usein molempia samaan aikaan), opiskelin ja juhlin, harrastin ja otin rennosti. Luin kirjoituksiin, ja sain lopulta ylioppilaslakin päähäni. Ajattelen yhä löytäneeni lukiossa oman identiteettini. Kuten Rautalammin lukion slogan kuuluu: Vahvat juuret, kantavat siivet. Kun painan ylioppilaslakin päähäni näin kolme vuotta kirjoittamisen jälkeen, koen yhä saman pakahduttavan ylpeyden ja rakkauden tunteen kuin lakkiaisissakin. Ylioppilaslakki muistuttaa minua siitä, kuka olen, mistä olen tullut ja mihin olen menossa.

Paluu nykyhetkeen. Sunnuntai. Mieletön sunnuntai, eikä vähiten vapun takia. Sunnuntai on kuitenkin aina se päivä, kun joutuu taistelemaan ikävää vastaan. Tällä kertaa se iski siinä vaiheessa, kun saattelin poikaystävän linja-autoasemalle ja jäin yksin kaupungin vilskeeseen. Minulla oli kuitenkin vahvempi olo, kuin normaalina viikonloppuna samassa tilanteessa. Takaisin päästyäni vilkaisin itseäni peilistä. Otin lakin hetkeksi pois, mutta painoin sen pian takaisin päähäni. Ilman sitä olin vain tavallinen Emma jolla oli tukka huonosti. Kantaessani lakkia pystyin katsomaan itseäni silmiin ja toteamaan: Olen vahva. Olen ylioppilas.

Syksyllä 2018 en tuu enää kouluun, kirjoitan 'hei hei' luentosalin tauluun

Olen tuijottanut bloggerin tyhjää tekstikenttää monta minuuttia. Aloittanut tekstin ja pyyhkinyt sen sitten taas pois. Sama ilmiö oli havaittavissa päivällä, kun yritin jakaa facebookissa uutista Savonlinnan kampuksen lakkauttamispäätöksestä. Sanoja ei yksinkertaisesti ole.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan uutiset ovat seuraavat: Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampus lakkautetaan, ja opettajankoulutus keskitetään nykyisessä laajuudessaan Joensuuhun. Tämä tapahtuu mitä ilmeisimmin syksyllä 2018. 

Minä en ole oikea ihminen arvioimaan päätöksen oikeellisuutta, puuttumaan talouteen, tai kertomaan, kuinka yliopiston myötä lähtee myös valtaosa Savonlinnan jo ennestään kapea-alaisista palveluista ja heikoista liikenneyhteyksistä. Voin kertoa vain, mitä tunnen, näen ja koen. 

Myönnän sanoneeni joskus pahimman paineen alla, että mitä hyötyä tästäkin kampuksesta muka on - valtava työmäärä ja erittäin tiukassa olevat opintopisteet. Tällä hetkellä nuo sanat kaduttavat suuresti, sillä opiskelisin vaikka koko toisen vuoden uudelleen, mikäli kampus saisi jäädä. Enkä usko olevani ainoa. Tiedotteet vilisevät sanoja "pettymys" ja "suru-uutinen", käytävillä tuli vastaan itkusta punaisia silmiä, UEF:in liput yliopistolla laskettiin puolitankoon, ja huomenna kampuksen portaille kerätään kukkia ja kynttilöitä. Vaikka opiskelijabudjetti ei päätä huimaakaan, harkitsen itsekin sellaisten ostamista. On Savonlinnan kampus sen ansainnut. 

Vaikka en Savonlinnassa aina olekaan viihtynyt, tuntuu joltakin pudonneen pohja pois. En osaa vieläkään sanoa, mitä ajattelen tästä kaikesta. Tunne on jotakin hämmennyksen, järkytyksen, pettymyksen ja epäuskon väliltä. Tällä hetkellä sitä kuvailee parhaiten sana 'tyhjyys'. Vaikka lakkautusuhka on ollut pinnalla jo pitkään, se tuntui kolahtavan tajuntaan vasta nyt. Päätöksen jälkeen kaikkea katsoo uudesta näkökulmasta: Kuinka kauniit nuo istutukset ovat, kuinka iloisesti norssin oppilaat juoksentelevat pihalla, kuinka kauniisti valo taittuu kahvion lasipöydistä. 

Käytännön kuviot tuntuvat helpommilta käsittää. Oma arvioitu valmistumisaikani on keväällä 2019. Lyhyen matematiikan mukaisella laskutoimituksella siirtymä Joensuuhun koittaisi siis viimeisenä opiskeluvuotenani. Itsestäni en ole sinänsä huolissani. Tarkoituksenani oli jo muutenkin pyrkiä opiskelemaan maisterivaihe Jyväskylässä, ja vaikka en Jyväskylään pääsisikään, olen käsittänyt viimeisen opiskeluvuoden koostuvan lähinnä gradun kirjoittamisesta. En siis tiedä, vaatisiko viides opiskeluvuosi edes asuntoa Joensuusta. 

Enemmän minua säälittävät Savonlinnan kampuksen työntekijät. Median perusteella kaikille ei ole luvattu uutta virkaa Joensuusta, ja vaikka olisikin, ainakin osa on ilmaissut kantansa hyvin selkeästi: Joensuuhun ei lähdetä. Suurin osa opettajistamme on paitsi hyviä opettajia, myös valtavan ihania persoonia, joille haluan toivoa vain hyvää. Tämä ei sitä ole.

Vaikka tekstiä näköjään syntyikin, koen yhä olevani sanaton. Tai ehkä kyse on jostain ovensuu-ilmiöstä: Sanottavaa ja ajateltavaa on niin paljon, ettei mikään tule läpi. 

Oon painanu aivan liian pitkää päivää

Hiphei, täällä taas!

Hiphei ei kylläkään ole ilmaisu, jota olisin menneen talven aikana kovin usein käyttänyt. Nyt kuitenkin uskaltaa jo varovasti iloita - ehkä se pahin olisi nyt selätetty? Luvassa on nyt siis kaikenkattava avautumispostaus opiskelun suhteen, joka toiminee samana myös selittelynä sille, miksi blogissa on viimeaikoina ollut niin hiljaista (ks. myös edellinen postaus, josta on - härregyyd - yli kuukausi). Seuraava ei siis sisällä mielipiteitä, tuote-esittelyjä, kiinnostavia tapahtumia, päivän asuja tai muutakaan "mielenkiintoista". Pysyköön kyydissä ken haluaa.

Moni saattaa muistaa, kuinka valitin marraskuussa tehtävien ja läsnäolon paljoutta. Selvisin loppuvuoden pitkälti sen ansiosta, että hoin itselleni sanoja "keväällä helpottaa, keväällä helpottaa". Eipä helpottanut. Tammi- ja helmikuun aikana taisin kävellä yliopistolta kotiin hyvällä tuulella tasan kaksi kertaa.

Läsnäoloa oli keväällä vähemmän kuin syksyllä. Tenttejä ei ollut valtavan paljon. Tehtävämäärä oli kuitenkin päätä ja kaikkia muitakin ruumiinosia huimaava. Yksittäisiä tekemättömiä tehtäviä taisi olla parhaimmillaan 24 - ja kuten syksyllä, myöskään tällä kertaa määrä ei johtunut laiskuudesta tai aikaansaamattomuudesta. Aina kun sait yhden tehtävän valmiiksi, sait yliopiston päästä kaksi lisää. Osa tehtävistä on pieniäkin, mutta valtaosa oli tasoa "suunnittele ja toteuta jokin projekti maahanmuuttajien kanssa". Tämä oli tietenkin ryhmätyö.

Maahanmuuttajaprojektin yhteydessä harjoiteltiin iPadin
kameran käyttöä. Tähän tiivistyy fiilikset koko vuodesta.

Ryhmätyöt olivatkin niitä, jotka aiheuttivat eniten harmaita hiuksia. Ei sillä, etteikö muiden kanssa olisi ollut mukava tehdä. Ongelmia aiheuttivat aikataulut. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt kertoa, että kun yritetään sovittaa yhteen kuuden ihmisen aikataulut, jotka eivät ole millään tavalla linjassa toisiinsa, on maanpäällinen helvetti valmis. Joku joutui aina joustamaan omista menoistaan ja välillä jopa ystävyysssuhteet tuntuivat rakoilevan aikataulujen ja niiden aiheuttaman valtavan stressin takia.

Juuri aikataulujen sopiminen - johon, ironista kyllä, meni valtavasti aikaa - teki talvesta niin järkyttävän. Omaa elämää ei voinut suunnitella käytännössä ollenkaan, sillä koskaan ei tiennyt, pääsetkö huomenna kotiin kahdeltatoista vai kuudelta. Ennen tätä talvea en olisi sitä uskonut, mutta nyt voin sanoa, että se jos mikä on henkisesti kuluttavaa. Parhaimmillaan taisin istua yliopistolla puoli yhdeksään saakka. Kun tämän päälle lisätään puolen tunnin kotimatka ja sitten ne 20 tekemätöntä tehtävää, oli olo toisinaan hyvinkin tappava. Vapaa-aikaa oli tasan nukkuessa, ja yleensä yöunistakin piti pihistää.

Kun tähän päälle lisätään vielä monialaisten harjoittelut, alkaa soppa olla valmis. Monialaisten harjoittelut tarkoittavat siis opetusharjoitteluita koulussa opetettavista aineista. Harkat tulee suorittaa viidestä aineesta - matematiikasta, äidinkielestä, musiikista, kuvataiteesta ja liikunnasta. Lisäksi comboon kuuluu vielä draamatunnin pitäminen. Näistä kuudesta ainoastaan draamalle ja musiikille oli varattu kalenterista tilaa, kaikkien muiden aikataulujen sopiminen jäi omalle vastuulle. Ja kuinka ollakaan - valtaosa harkoista suoritettiin ryhmissä. Lisää aikataulujen sopimista, ikään kuin sitä ei olisi muuten riittänyt. Lisäksi (todennäköisesti juuri valtavan stressin takia, sillä tavallisesti en ole mikään jännittäjä) harkat jännittivät, mikä oli taas omiaan lisäämään paineita.

Jos asiasta koetti sanoa lehtoreille, oli kaikkien vastaus käytännössä sama: "Minä olen laittanut oman kurssini tehtävämäärän minimiin opintopisteisiin nähden, koittakaa vaan jaksaa". No kun ei perkele jakseta. Jostain syystä opintopisteet tuntuvat olevan täällä kiven alla. Tällä työmäärällä olen saanut tämän vuoden aikana yhteensä 24,5 opintopistettä. Vaikka ala onkin eri, fuksivuotta opiskelevalla tuttavallani on opintopisteitä jo yli 40. Niinpä. Kun edes opintopisteitä ei meinaa ropista, tuntuu puurtaminen jokseenkin turhalta. Mitä minä tästä kaikesta muka saan?

 
Mutta nyt. Nyt aletaan olla voiton puolella. Iso osa kursseista on ohi tai viittä vaille valmiina, läsnäolot ja tehtävät vähenevät kokoajan, suurin osa harkoista on tehty, ja vapaa-aikaa on vihdoin sen verran, että ehtii pitämään myös itsestään huolta. Jopa aurinko on ruennut paistamaan! Pääsiäisloma kolkuttelee oven takana ja fiilis alkaa olla nousukiidossa. En uskalla vielä huokaista niin paljon kuin ehkä pitäisi, sillä pessimisti ei pety.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää tämän tekstin siihen, että viimeiset neljä kuukautta ovat olleet täyttä painajaista. Jos kuitenkin etsitään asiasta valoisaa puolta, niin ainakin stressinsietokyky on kehittynyt. Lisäksi voin toivottavasti muistella tätä lukuvuotta myöhemmin: Jos selvisin tästä, selviän mistä tahansa. 

Lopuksi vielä kommentti tuleville Savonlinnan kakkosille: Todennäköisesti toinen opiskeluvuosi on teille helpompi. Oma vuosikurssimme on ensimmäinen, joka opiskelee nykyisen opetussuunnitelman mukaan, siis testiryhmä. Palautetta on annettu ja osittain saatu jopa läpi, kuten myös viimevuonna. Muutosta tapahtuu kyllä. Huomasin sen itse muutama viikko sitten tehdessäni fuksien kurssia, joka jäi minulta viimevuonna tekemättä: Tänä vuonna tehtävä oli huomattavasti helpompi ja vähemmän aikaavievä kuin se, joka työmääränsä takia jäi minulta viimevuonna tekemättä.

Kun oja ja allikko kuivuvat

Tähän postaukseen idea on lainattu rakkaan ystävän Riikan taannoisesta postauksesta. Tuo postaus kuvasi myös omia tuntojani niin täydellisesti, että voisitte käydä lukemassa suoraan sen. Jotta oma bloggaamiseni ei kuitenkaan menisi mainostukseksi tai linkittelyksi, päätin kirjoittaa aiheesta myös oman versioni - omasta näkökulmastani. 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä blogi merkitsee minulle itselleni ja mitä haluan sillä välittää muille. Haluan toisaalta pitää blogin positiivisena ja inspiroivana paikkana, jota on mukava lukea - niin teidän kuin minun itsenikin. Toisaalta haluan pitää sen aitona: en välittää kiiltokuvaa täydellisestä bloggaaja-elämästä, sillä kenenkään elämä ei ole täydellistä. Olen koettanut tasapainoilla ojan ja allikon välillä, mutta nykyinen polku on alkanut kaltevoitua sen positiivisuuden puolelle. Se kuulostaa paperilla oikeastaan aika hyvältä, mutta syillä on aina seurauksensa.

Positiivisuusfiltteri on suoraan verrannollinen postaustahtiin. Kuinka helppoa onkaan kertoa maanantai-aamuna ystävälle, että "hei me ollaan lähdössä Tallinnaan kuukauden päästä!" Kuinka helppoa on saada innostunut vastaus ja vaihtaa innostuneita fiiliksiä, kunnes ei-niin-innostunut luennoitsija katsoo teitä pahasti, ja innostus muuttuu nonverbaaliksi viestinnäksi. Pointtini on, että ilojen jakaminen tekee niistä vielä monin kerroin parempia. Kuitenkin; kun tämä ilo on kertaalleen jaettu ystävien kanssa kasvotusten, se on ikään kuin käsitelty, eikä enää vaadi blogin huomiota. Postaus jää usein kirjoittamatta.

Mutta entä ne negatiiviset asiat, joita elämässä kuitenkin on? Niiden jakaminen ystävien kanssa kasvotusten ei välttämättä olekaan yhtä helppoa. Ehkä siksi, että tiedät myös heillä olevan raskasta. Ehkä siksi, että he asuvat toisella paikkakunnalla, etkä jaksa selittää, mitä käyt opiskellessasi läpi. Ehkä siksi, että pelkäät saavasi ymmärryksen sijaan muka-hyviä neuvoja tai vähätteleviä tai jopa syyllistäviä kommentteja. Tai ehkä siksi, ettet yksinkertaisesti halua valittaa. Kuinka helppoa näistä synkistä ajatuksista olisikaan kirjoittaa blogiin yön pimeinä tunteina, kun seinät kaatuvat päälle ja maailma romahtaa niskaan. Ikään kuin yksikseen, mutta silti jonkun kanssa. Mutta ei. En halua myöskään blogistani valitusvirsien kokoelmaa.

Summa summarum: Positiiviset asiat tulee jaettua blogin sijasta ystävien kanssa, negatiivisia en halua jakaa blogin ilmapiirin suojelemiseksi.

Mitäs sitten tehdään?

Walk, walk, fashion baby

Kivaa maanantaita toverit ♥

Visitoin viikonloppuna Tampereella. Katukuva herätti suorastaan huvitusta: Siinä missä minä olin vuorautunut mahdollisimman syvälle untuvatakkini, kaulahuivini ja piponi sisään, paikalliset kiertelivät Stockmannia kevyissä, tyylikkäissä takeissa, ilman pipoja. Yöllä vastaan tuli tyttö minimekossa ja sukkahousuissa, vaikka miinusasteita oli kahdenkymmenen pintaan. Oma ymmärrykseni loppui siihen: Minustakin on kivaa näyttää tyylikkäältä, mutta arvostan mukavuutta ja terveyttä ulkonäköä enemmän.

Netti on pullollaan pinnallisia blogeja, joiden asukuvista haetaan inspiraatiota omaan pukeutumiseen. Tämän jälkeen oma peilikuva ja rakas villapaita näyttävät vanhoilta, nuhjuisilta ja surkeilta. Efekti on hieman sama kuin vaikka viitisen vuotta sitten Cosmopolitania tai Vogueta selatessa: Miksi minä en voi näyttää tuolta..?

Vastaus on yksinkertainen: Olosuhteiden pakosta. Autoa ei ole, Savonlinnassa tuulee aina, yliopistolle on matkaa yli kaksi kilometriä, korkeusvaihtelu tuolla reitillä hipoo 30 metriä eivätkä auratut tiet ole itsestäänselvyys. Käsi ylös, kuinka moni pukisi tuolle reitille korkokengät ja pillifarkut? Heitänkin haasteen: Miettikääpä (tai bloggaajat kertokaa!), paljonko muotibloggaajat oikeasti tekevät kuvaamissaan asuissa? 

Haluan korostaa, ettei minulla ole mitään näitä bloggaajia tai heidän kuviaan vastaan - päinvastoin, saanhan niistä inspiraatiota itsekin! Tarkoitukseni on kiinnittää huomionne kulissien taakse. Bloggaajien elämä ei ole täydellistä, vaikka sellainen kuva helposti välittyy. Asukuvat voivat olla upeita, sillä niihin ikuistetaan vain sekunnin murto-osa. Mutta onko heidän elämänsä yhtä upeaa 24 tuntia vuorokaudessa? I think not.

Etenkin näin opiskelijana asun käytännöllisyys korostuu huomattavasti: kun rahaa ei ole paljon, se on käytettävä ehdottoman järkevästi. Tietenkin asukuvien ottaminen ja muiden inspiroiminen niillä kiehtoo. Homma kuitenkin jääköön muille (never say never). Minulla ei ole kuvaajaa, Louis Vuittonin laukkua tai Daniel Wellingtonin kelloa, eikä oikeastaan edes asuja, jollaisia ei netistä jo löytyisi. Ne eivät ole myöskään prioriteettilistalla. Haluan vielä joskus omistaa merkkilaukun, mutta juuri nyt vaatekaapin ykkösiksi nousevat untuvatakki, toppahousut, sekä se vanha kulahtanut villapaita. 

Näiden puheiden kunniaksi, päivän asu, olkaa hyvät!

Takki - Vila
Toppahousut - Pirun lämpimät
Kengät - Anttila
Lapaset - InterSport
Pipo - Mummun neulepuikot
Huivi - Vila
Ämpäri päässä - Se on oikeesti kattolamppu

Ei matka tapa, vaan se seura

Hei toverit!

Lomat on nyt lusittu ja tänään koitti paluu arkeen. Loma tuli todella tarpeeseen (vaikka se olisikin voinut jatkua vielä hetken), ja on ollut minulle samalla lomaa myös tietokoneesta - kuluneen kolmen viikon aikana olen avannut läppärin ehkä neljästi.

Loma sisälsi muun muassa luokkakokouksen, joulun hotellissa, kultahippukuoharia paljussa, ensiesittäytymisen anoppilassa sekä rajattomat määrät suklaata ja netflix-sarjoja. En enää tässä vaiheessa viitsi alkaa kirjoittamaan erityisiä postauksia näistä tapahtumista, vaan kuvakollaasi puhukoon puolestaan.

Alkulomasta otin vielä nohevasti kuvia blogia varten, mutta loman edetessä se unohtui. Toisaalta olen siihen myös tyytyväinen - loman parhaat hetket tuli elettyä hetkessä, eikä kameran linssin läpi.

Teflon Brothers @ Ravintola Nuapuri 30.12

Tämän postauksen päätteeksi haluaisin luvata teille aktivoituvani bloggaajana. Uudenvuoden lupaukset ovat kuitenkin tuhoon tuomittuja, joten jätän sen tekemättä. Ehkä minun olisi aika myöntää itselleni, että olen kasvanut tästä ulos? En kuitenkaan suostu luovuttamaan, en ihan vielä. Katsotaan sitten vuoden päästä!

Uusi vuosi, vanhat kujeet.