Vappu. Joka toisella vastaantulijalla oli samanlainen, samettipintainen ja kultalyyrainen ylioppilaslakki päässä. Siitä huolimatta tunsin itseni ylpeäksi ja erityiseksi painaessani vappuaattona valkolakin päähäni ennen liittymistä kirkkopuiston hulinaan. Ajatus tuntuu oudolta siihen nähden, että lakkipäisyys on vappuna - etenkin kirkkopuistossa - enemmän sääntö kuin poikkeus.
Tuumailin kuitenkin asiaa hetken, ja löysin kuin löysinkin itseäni tyydyttävän vastauksen. Vain minun lakillani on minun tarinani. Muutin lukion perässä pois kotoa 16-vuotiaana, löysin parhaat ystäväni. Nauroin ja itkin (usein molempia samaan aikaan), opiskelin ja juhlin, harrastin ja otin rennosti. Luin kirjoituksiin, ja sain lopulta ylioppilaslakin päähäni. Ajattelen yhä löytäneeni lukiossa oman identiteettini. Kuten Rautalammin lukion slogan kuuluu: Vahvat juuret, kantavat siivet. Kun painan ylioppilaslakin päähäni näin kolme vuotta kirjoittamisen jälkeen, koen yhä saman pakahduttavan ylpeyden ja rakkauden tunteen kuin lakkiaisissakin. Ylioppilaslakki muistuttaa minua siitä, kuka olen, mistä olen tullut ja mihin olen menossa.
Paluu nykyhetkeen. Sunnuntai. Mieletön sunnuntai, eikä vähiten vapun takia. Sunnuntai on kuitenkin aina se päivä, kun joutuu taistelemaan ikävää vastaan. Tällä kertaa se iski siinä vaiheessa, kun saattelin poikaystävän linja-autoasemalle ja jäin yksin kaupungin vilskeeseen. Minulla oli kuitenkin vahvempi olo, kuin normaalina viikonloppuna samassa tilanteessa. Takaisin päästyäni vilkaisin itseäni peilistä. Otin lakin hetkeksi pois, mutta painoin sen pian takaisin päähäni. Ilman sitä olin vain tavallinen Emma jolla oli tukka huonosti. Kantaessani lakkia pystyin katsomaan itseäni silmiin ja toteamaan: Olen vahva. Olen ylioppilas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti