 |
| Ronja Ryövärintytär 2012 |
Tänään kävelin jälleen kerran kirjaston kivijalan ovista sisään, Satulateatterin lavasteiden keskelle. Suuntasin kuitenkin askeleeni katsomoon ja valmistauduin seuraamaan tämän talven proggista, Viänänen goes to the Jatkosotaa. Näytelmää oli kehuttu somessa valtavasti, ja kuten myöhemmin sain huomata, ei ollenkaan syyttä. Olen yhä järkyttynyt omista reaktioistani. Kuinka on mahdollista itkeä ja nauraa yhtäaikaa? Tunneskaala reilun tunnin aikana oli valtava. Keräilen itseäni edelleen, yli kaksi tuntia esityksen päättymisen jälkeen. Lisäksi yhdyn somen hehkutukseen siitä, kuinka taitavia näyttelijöitä Satulateatteri pitääkään sisällään. Vai onko minulla muka vaihtoehtoja?
Koko sekavaan tunneskaalaan kuuluu myös ripaus nostalgiaa - ja ylpeyttä. Satulateatterissa esiintyy nyt niitä lapsia ja nuoria, joita olin itse ohjaamassa Stage-proggiksessa. Saman ikäisenä, kuin he ovat nyt.
Itse esityksen ohella minua liikutti suuresti se seikka, että Rautalammin lukion ja Satulateatterin henki on selvästi entisellään. Encore-biisin riemu oli käsinkosketeltavaa, ja hetkeksi unohdin jopa oman haikeuteni siitä, etten kuulunut enää kyseiseen teatteriväkeen.
Okei, huijasin. Haikeus tuli vasta esityksen jälkeen. Esityksen aikana en edes muistanut omaa elämääni. Ehkä paluu arkeen tuntuikin juuri siksi niin hämmentävältä - kuin oma elämä olisi ollut pausella sen reilun tunnin ajan, jonka esitys kesti. Sitten yhtäkkiä pitää taas painaa elämä pyörimään ja pohtia, että mites hitossa minä olen tähän päätynyt.
 |
| Stage 2012 |
Vaikka toisaalta, kerran satulateatterilainen, aina satulateatterilainen. Tuttuja moikatessa vastaanotto ja kohtaaminen ovat yhtä lämpimiä, kuin lukioaikoina. Tuttu koulusihteeri istuu edelleen vieressä jakamassa fiiliksiä ja kuulumisia, opettajia voi mennä halaamaan ihan vain koska nyt sattuu tuntumaan siltä. Ehkä juuri tässä on syy, miksi teatteriharrastus jäi. En usko, että voin kokea samaa yhteishenkeä enää muualla. Vaikka ehkä voisinkin.
En oikein tiedä, kuinka päättäisin tämän purkauksen. Yleensä kirjoittaminen auttaa käsittelemään omia sekavia tunteita, mutta tärisen edelleen. Ehkä tyydyn yksinkertaisesti toteamaan, että jos teillä koskaan on mahdollisuuksia käydä katsomassa Satulateatterin esityksiä, käykää. Ette tule pettymään.
