Tästä tulee hyvä päivä

♥ Takana huikea viikonloppu Rautalammilla, joka sisälsi bilistelyä ja poppikoneiden asentamista, teetä, ystäviä, mökkibileet, sohvilla tanssimista, syvällisiä keskusteluja, myöhän valvomista ja loputonta nauruterapiaa.

♥ 11 tunnin yöunet, ah

♥ Aamulla vaaka kertoi, että salilla käyminen ja herkuttelun vähentäminen ei ole mennyt hukkaan. Paino on pudonnut viikossa lähes kaksi kiloa! Tämä jos jokin pitää motivaatiota yllä.

♥ Koko syksyn kestänyt odotus päättyy tänään, kun samme vihdoin ja viimein opiskelijahaalarit hyppysiimme. Tämän illan ohjelmassa onkin sitten jo kertyneiden haalarimerkkien ompelua, niin huomenna ollaan valmiina Approilemaan!

♥ Sitä ennen kuitenkin pitkä ja hidas aamu. Blogien selailua teekupin ja puurolautasen kera, ja sitten salille ennen luentojen alkamista.

Tästä ei voi tulla kuin hyvä päivä.

Home is where the heart is

Rakastan kotiani Savonlinnassa. Pidän sitä itseni näköisenä, kivasti (tai niin kivasti kuin opiskelijabudjetin rajoissa on mahdollista) sisustettu ja muutenkin juuri sellainen kuin kodin pitääkin olla. Tähän mennessä siinä on mättänyt vain yksi juttu: Se on väärällä paikkakunnalla.

Sanotaan, että uuteen kaupunkiin kotiutumisessa voi kestää useamman vuoden. Rautalammille se kesti puolisen vuotta (mutta silloin olinkin vielä nuori ja huoleton), Kuopioon vuoden - aloin pitää paikasta sitä enemmän, mitä lähempänä muuttopäivä oli.

Mutta entä sitten Savonlinna? En vielä ajattele tätä kotikaupunkina, toistaiseksi tämä on pelkkä opiskelupaikkakunta. Eilen kuitenkin huomasin jotain mielenkiintoista. Korvaani karahti heti, kun helsinkiläinen ystäväni ujutti johonkin lauseeseen sanan "sie". Illalla kotona olin unohtanut television auki jonkin ohjelman jäljiltä, kun Mummomafia lähti pyörimään. Toisella korvalla seuranneena kerkesin ajattelemaan, että "kuulostaapa ihanan kotoisalta". Vasta sitten tajusin, että ohjelmaa kuvattiin Imatralla. Mie ja sie.

Syksyllä vihasin mie-sie-puhetta. Ajattelin, etten koskaan tulisi puhumaan siten. Nykyään se ei kuitenkaan kuulosta pahalta, vaikkakaan en edelleenkän koe puhetapaa omakseni. Illalla ennen nukahtamista huomasin kuitenkin sovittelevani ko. persoonapronomineja suuhuni. Hätkähdin. Nytkö minusta on tullut Savonlinnalainen?

Vaikka eihän siinä. Kaunis kaupunkihan tämä on. 

Wannabe?

Kesä 2013

Nyt kun vuosi on vaihtunut ja kuntosalit täyttyvät uudenvuodenlupauksista, on ehkä hyvä aika sanoa sananen pitkään mietityttäneestä aiheesta: Liikuntavaatteista. Opettajaopinnoistani tai ratsastustaustastani huolimatta en nyt puhu liikuntatunneista tai kalliista suitsista, vaan lähestyn aihetta sieltä kuntosalilta käsin.

Usein kuulee, näkee tai lukee siitä, kuinka kalliisiin urheiluvaatteisiin tai sävy-sävyyn mätsääviin varusteisiin pukeutunutta liikkujaa arvostellaan. Että oikeita urheilijoita ovat ne, jotka treenaavat kulahtaneessa, harmaassa hupparissa ja vakuuttavat kanssaliikkujat vain ja ainoastaan hyvällä kunnollaan. Heitä tippaakaan väheksymättä kysyn kuitenkin: Onko näin? Tekevätkö kalliit ja hienot vaatteet sinusta huonomman?

Kuten ehkä arvasittekin, minä kuulun heihin, jotka haluavat salille lähtiessään pukea päälleen jotain muuta kuin sen äidin vanhan T-paidan ja verkkarit. Mutta miksi?

En ole käynyt salilla vuosikausia, en ole täydellisessä tikissä (kaukana siitä), eikä saliharrastus ole vielä rutinoitunut osaksi arkea. Toisinaan siis tulee niitä hetkiä, kun puren hammasta ja yritän kovasti keksiä tekosyitä olla lähtemättä treenaamaan. Silloin vaatteet astuvat mukaan kuvioon. Saan potkittua itseni ylös sohvalta sen ajatuksen voimalla, että saan vetää ne kivat kuteet niskaan.

Olen törmännyt myös asenteisiin, että vasta vuosia salilla käyneet saisivat ostaa niitä kalliita vaatteita, vasta he ovat ansainneet ne. Itse (näin noviisina) näen asian siten, että heille liikunta on jo elämäntapa. He eivät tarvitse vaatteita motivoimiseen, vaan treenaaminen on jo itseisarvo. Ennen kuin tähän vaiheeseen päästään, ovat mielestäni kaikki keinot sallittuja.

Vaatteet ovat siis motivoiva tekijä, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Minulla ei ole kalliita supervaatteita. Treenaan tavallisessa trikootopissa, tankotanssistudion kollareissa ja alennusmyynnistä ostetuissa Niken kengissä. Tunnen kuitenkin oloni niissä jollain alkukantaisella tavalla kauniiksi. Joku saavuttaa saman fiiliksen vasta tuplasti kalliimmissa vaatteissa, mutta pääasia että saavuttaa, vai mitä?

Vaatteet motivoivat muillakin tavoin. Oma (paha?) tapani on kierrellä salin alakerrassa sijaitsevaa InterSportia aina ennen tai jälkeen treenin. Kun olen treenannut näin ja näin kauan, saan ostaa tuota ja tuota. Hyvältä näyttävät vaatteet saavat haluamaan yhtä hyvältä näyttävän kropan.

Haters gonna hate, mutta eikö tärkeintä ole jo kansanterveydellisestäkin näkökulmasta se, että ylipäätään liikkuu? Silloin on aivan sama, mistä innoituksensa repii. Jos joku - kuten allekirjoittanut - on pukeutunut salille sävy-sävyyn, hän ei välttämättä ole diiva. Ehkä hän vain tarvitsee motivoituakseen muutakin, kuin ajatuksen treenin jälkeisestä endorfiinihumalasta.

Nyt mieli lentää korkealla, tän betonisen taivaan alla

Muodikkaasti myöhässä: Hyvää vuotta 2015! ♥

Joku ehkä huomasikin, että kaikki vanhat tekstit ovat kadonneet. Olen pitkään pyöritellyt päässäni tyytymättömyyttä vanhoihin teksteihin. Kuitenkin ne ovat olleet osa blogin - ja minun - historiaa, joten en raaskinut poistaa niitä. Lopulta keksin kompromissin: tulostan kaikki tekstit kansioon, joka saa paikan hyllystäni. Päiväkirja sekin. Vuodenvaihde (kaksi viikkoa sinne tai tänne, nevermind) tuntui sopivalta ajankohdalta tämän toteuttamiseen. Joten tervetuloa 2015; puhdas pöytä odottaa!

Siitä huolimatta en aio aloittaa tätä vuotta vanhalla kunnon new year, new me -huijauksella. Ei, sama vanha minä, joka saa nyt ryhdistäytyä hieman. Koulutehtävät ajallaan valmiiksi. Saliavain aktiivisempaan käyttöön. Ne herkut vain sinne viikonlopuille. Näihin juttuihin olen pystynyt ennenkin, joten pystyn siihen vastakin.

Edellisten lisäksi mielen päällä pyörivät kesätyöt. Kuinka niiden etsiminen osaakin olla aina yhtä stressavaa? En ole päättänyt vielä edes kaupunkia josta niitä hakisin - Savonlinna, Jyväskylä, Jämsä, kenties jopa Rautalampi? Alasta onkin sitten vielä vähemmän hajua. Luokanopettajan opinnoissa on se huono puoli, että oman alan töitä on mahdotonta haaveilla kesäksi. Nauttikaa, saikkarit ja lähärit.

Silti, olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että seison taas loman jälkeen omilla jaloillani, valmiina ottamaan vastaan mitä tuleva lukukausi tuo tullessaan.

Ja lupaan että kirjoitan jotain vähän fiksumpaa seuraavalla kerralla :)