tiistai 22. joulukuuta 2015

Ootte mun nouseva aurinko, mun ainoa kotimaa

Talvipäivänseisaus (piti muuten tarkistaa kalenterista, että olihan se nyt just se.) Vuoden lyhyin päivä, jonka pimeyttä lumipeitteen puuttuminen tehostaa entisestään. Näillä korkeuksilla 5h 3min. Jännää muuten, kuinka Rautalammilla päivä on peräti 11 minuuttia lyhyempi, vaikka sijaitsee vain noin 50km Jyväskylää pohjoisempana. 

Perinteisesti talvipäivänseisaus on ollut päivä, kun on saanut hyvällä omalla tunnolla maata sängyssä koko päivän, syödä suklaata ja katsella elokuvia (mikäli vain on joulukiireiltä ehtinyt. Valitettavan harvoin päivä on oikeasti tällaisena toteutunut.) Tänään on kuitenkin muuta ohjelmaa...

Moni pitempiaikaisista lukijoista ehkä muistaa, kuinka bloggasin kaikkein aktiivisimmin lukioaikana. Myös sillä on syy, miksi innostuin kirjoittamaan teille postausta juuri tänään. Tuo syy on nimittäin se, että illalla olisi tarkoitus kokoontua yhteen lukioaikaisten luokkakavereiden kanssa; syödä, juoda, muistella menneitä ja päivittää kuulumisia. 

Syystä tai toisesta vuoden pimein päivä ei tunnu enää ollenkaan niin pimeältä.

Penkkarit 2013 ♥
 

maanantai 7. joulukuuta 2015

Sain äidiltä kieleni, sain isältä maan

Minulla oli hyvä yritys kirjoittaa tähän ajatuksia itsenäisyyspäivästä. Kuinka minulle se on perinteinen juhla, jolloin nukutaan pitkään, katsotaan telkkaria, syödään karjalanpaistia ja leivotaan vuoden ensimmäiset piparit ja joulutortut. Siitä, kuinka tänä vuonna itsenäisyyspäivän paraatia seurattiin television sijasta paikanpäällä Jyväskylässä. Kuinka teimme pikavisiitin isäni luokse, kävimme Toivolan vanhan pihan joulumarkkinoilla ja leivoimme kuin leivoimmekin piparit ja joulutortut. Kuinka suunniteltu ravintolaillallinen jäi välistä ja kuinka se ei oikeastaan edes haitannut. 

Kuitenkaan järkevää tekstiä ei tunnu juuri nyt syntyvän, joten ajatuksien sijasta jaan teille kuvia eilisestä.






Ps. Pakollinen osa itsenäisyyspäivää on myös Mokoman Sydänjuuret -kappale. Kyseisen kappaleen säkeet toimittavat myös tämän postauksen otsikon virkaa. Otsikon valitseminen taisikin olla tämän illan vaikein tehtävä, sillä kappaleen jokainen säe sopisi tehtävään. Vaikka kuuntelenkin yleensä hieman kevyempää musiikkia, en löydä sanoja kertomaan, kuinka paljon Sydänjuuret minua liikuttaa. Etenkin näin itsenäisyyspäivänä.


sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Another sundaymood

Mä olen hengissä.

Sen tajuaminen tuntuu ihan uskomattomalta ottaen huomioon, millainen marraskuu meillä on ollut. Olen istunut pakollisilla luennoilla viitenä päivänä viikossa, parhaimmillaan 10 tuntia päivässä. Kotiin päästyäni olen avannut koneen ja tehnyt koulutehtäviä parhaimmillaan kello 23 saakka, ja mennyt sitten nukkumaan. Viikonloput on menty samalla kaavalla, lukuunottamatta luentoja. Tehtävien parissa on kuitenkin vietetty helposti se kahdeksan tuntia päivässä. Isänpäivänä kävin kotona Jyväskylässä, mutta muuten olen viettänyt kaiken "vapaa-aikani" Savonlinnassa. Kolme viikonloppua putkeen. En ole koskaan ollut täällä niin pitkää aikaa.

Mutta siitä selvittiin. Presentaatiot ja opetustuokiot on pidetty, opponoinnit opponoitu, kirjalliset tehtävät kirjattu ja palautettu, lukulistalla on yksi tentti vähemmän. Ja viimeisimpänä kaikista: Sportfolio on vihdoin tehty. Puolentoista vuoden projekti, josta aktiivista kirjoittamista kaksi kuukautta. Tiedoston kokonaismuokkausaika yli 70 tuntia. 68 sivua. Kandi tai gradu eivät tunnu enää missään. To do -listalla on vielä muutama tehtävä, mutta ne tuntuvat pieniltä jo takana olevaan työmäärään verrattuna.


Kuten rivien välistä voidaan päätellä, vapaa-aika on ollut tuntematon käsite. Sportfolion palauttamisen jälkeen pakotin itseni sohvalle makaamaan ja rauhoittumaan. Ensimmäinen ilta oli vaikein, toinenkin vielä. Nyt, muutaman vapaaillan, pitkien yöunien ja yhden baari-illan jälkeen pystyn vihdoin ajattelemaan myös jotakin muuta kuin tekemättömiä kouluhommia. Tänään olen siivonnut ja tehnyt ruokaa, pelannut simssiä ja katsellut televisiota, juonut teetä ja kieltäytynyt vaihtamasta yöpukua pois. Tänään mä olen hengittänyt, ensimmäistä kertaa kuukauteen. 

Rauhallista ja rentouttavaa ekaa adventtia muillekin! ♥

tiistai 17. marraskuuta 2015

Hetken aikaa olin onnellinen

 Olen odottanut koko syksyn, että kauppoihin tulisi klementiinejä. Tänään poimin pussin ostoskoriini. 

Laitoin tänään ensimmäisen kerran talvitakin päälleni. Onneksi niin, sillä kotimatkalla satoi lunta.

Sain liput ISYY:n järjestämiin linnanjuhliin. Onneksi, sillä eilen ostin kengät juhlia varten.

Tentti meni hyvin. Yksi tentti vähemmän murehdittavana.

On tiistai. Jo tiistai.



sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Sundaymood

Viikonloppu Rautalammilla. Ensimmäinen viikonloppu pitkään aikaan, ja viimeinen pitkään aikaan. Omat aikataulut yhdistettynä kavereiden aikatauluihin eivät anna periksi. Silti tällä hetkellä on sellainen olo, että olisi pitänyt jäädä kotiin. Ei siksi, että Rautalammilla olisi tapahtunut mitään erikoista. Sieltä lähteminen vain tuntui pahemmalta kuin pitkään aikaan.

Junamatkalla itketti. Asiaa ei myöskään auttanut, että juna oli loppuunmyyty ja sain istua koko matkan lattialla. Pieksämäellä vaihdoin junasta minibussiin, joka oli niin ahdas, että jalkani eivät mahtuneet omaan jalkotilaan. Istuin penkissä vinottain jalat käytävällä, ja kiero asento koski selkään. Taistelin edelleen kyyneleitä vastaan.


Sen sijaan, että kysyisin itseltäni "miksi olen surullinen?", tekisi mieli kysyä miksi en olisi. Tällä hetkellä kaikki näyttää yhtä synkältä, mustalta ja kylmältä kuin säätila ikkunaruudun takana. Ajatus siitä, että taas kerran jätän rakkaat ihmiset Rautalammille ja palaan yksin tyhjään ja kylmään kotiin on musertava. Suurin peikko kuitenkin on koko marraskuu, tai pikemminkin sen aikana suoritettavat opinnot. Pelkkä läsnäolovaatimus lähentelee 40 viikkotuntia, tenttejä riittää ryhmätöistä ja kirjallisista tehtävistä puhumattakaan. Tällä hetkellä to do -listalla komeilee 9 tekijäänsä ja palauttajaansa odottavaa työtä. Lienee aiheellista myös mainita, että ne eivät ole rästissä olevia tehtäviä. Olen tehnyt tehtäviä, olen todella. Syksyn aikana palautettuja töitä on kertynyt saman verran, eivätkä ne ole olleet mitään pikkutehtäviä.

Ainoa valopilkku tunnelin päässä ovat olleet 1.12 Olavinlinnassa järjestettävät linnanjuhlat. Yrittäessäni ajatella bussissa positiivisia asioita ajattelin linnanjuhlia ja pohdin, koska liput mahtavat tulla myyntiin. Kuin taikaiskusta puhelin värähti sähköpostin merkiksi: lipunmyynti-info! Luin sähköpostin ja kaivoin tappavan kalenterini esiin. Kunnes olo muuttui vielä hieman tappavammaksi: Tietenkin lipunmyynti on samaan aikaan kuvataiteen tentin kanssa. Onko todella niin, että ainoa syy nousta aamuisin ylös menee minulta sivu suun?


Inhoan ihmisiä, jotka paineen ja stressin alla pystyvät parhaimpaansa. Kun stressi ei enää anna sijaa muille tunteille, painetaan vain menemään kuin viimeistä päivää. Miksi minä en voi olla sellainen? Kun stressimäärä nousee hälyyttääville tasoille, minä murrun. Katkean paineen alla, enkä kykene kuin makaamaan peiton alla ja itkemään. Tiedän, ettei se ole kohdallani välivaihe, jonka jälkeen aikaansaamisvaihe vasta löytyisi. Olen liian monta kertaa soittanut itkien äidille, lääkärille, milloin kenellekin, että mä en vaan pysty tähän enää. Ja jäänyt sairauslomalle, joskus pitkäksikin aikaa.

En pidä itseäni mustavalkoisena ihmisenä. Tietenkin tiedän, että minun ei pitäisi valittaa. Asiat ovat oikeasti hyvin. Minulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa (paitsi juuri nyt), perhe hengissä, vieläpä jopa opiskelupaikka korkeakoulussa. Myönnän kuitenkin, että tällä hetkellä en osaa arvostaa niitä pätkääkään. Seinät kaatuvat päälle, ruokahalu on tiessään, perhe toisella puolella Suomea ja opiskelu tappaa minut tehokkaammin kuin hirttoköysi. Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä se olisikin parempi vaihtoehto. Tosin omalla tuurillani en varmasti onnistuisi edes siinä.

maanantai 26. lokakuuta 2015

It's not about the destination, It's about the journey

Heippa!

Taas on yksi viikonloppu takanapäin ja uusi viikko edessä. Palaan kuitenkin vielä hetkeksi viikonlopun tunnelmiin. Tästä viikonlopusta poikkeuksellisen teki se, että vietin sen kotona Savonlinnassa. Kuten rivien välistä oon ehkä käynyt ilmi, se on hyvin harvinaista. Yleensä olen aina menossa, suuntaan tai toiseen.


Olen aina rakastanut matkustamista. Pienenä reissasimme asuntovaunun kanssa ympäri Suomea isovanhempieni ja serkkuni kanssa. Tuolloin muistan serkkuni höpöttäneen tauotta siinä missä minä katselin maisemia. Peruskouluikäisenä vietin kesät ympäri Suomea sukulaisten ja kaverien vieraina. Rautalammilla asuessani kuvioihin tuli päätön bilistely ympäri kyliä, kunhan sai autossa istua. Sitten on nykyinen tilanne - maltan viettää kotona ehkä yhden viikonlopun kuussa.

Syy tähän on tietenkin määränpäässä - oli se sitten Jyväskylässä, Rautalammilla, Tampereella, Jämsässä, missä hyvänsä. Kuitenkin myös matka merkitsee minulle paljon. Sanoiksi sen merkitys alkoi hahmottua vasta viime kesänä, erään ystävän kanssa käydyn keskustelun myötä.

Matkustaminen on tapa rentoutua - enkä tällä matkustamisella tarkoita kanarianlomia. Se on siirtymäriitti, jolloin arkiasiat jätetään kotiin ja annetaan itselle lupa hengittää. Linja-autossa tai junassa istuessa koko sielu tuntuu lepäävän. Ei tarvitse tehdä mitään järkevää, saa vain olla, kääntää kuulokkeiden kautta soivan musiikin täysille ja katsella ohikiitäviä maisemia. Sulkeutua omaan pieneen kuplaansa.


Matkustaminen on aikaa itselle, ja opiskelujen lomassa voin sanoa sen todellakin tulevan tarpeeseen.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

No one sleeps when I'm awake

Huomenta!

Minun on ollut monena päivänä tarkoitus tulla tervehtimään teitä, mutta tehtävien lomassa se on aina jäänyt. Tänään heräsin pitkästä aikaa pirteänä ennen kellon soittoa, joten tässä voisi olla sopiva väli päivittää hieman kuulumisia.

Lokakuun alussa oli Kauppakadun Appro Jyväskylässä, joka minulta jäi viimevuonna väliin. Vaikka approbatur-tutkintoon vaaditaan vain kahdeksan leimaa, ehti siinä ajassa sattua ja tapahtua! Tutustuin uusiin ihmisiin, näin vanhoja ystäviä ja törmäsin sattumalta vielä vanhempiin ystäviin, pääsin tenttiin, esittelin ihmisiä toisilleen, ja kävin syvällisiä keskusteluja tuntemattomien kanssa. Käteen jäi siis kasa mahtavia muistoja sekä uusi haalarimerkki.



Viime viikolla oli vuorossa Hämeenkadun Appro Tampereella. Sinne suuntasin serkkuni ja tämän teekkarikavereiden kanssa, ja mikäli mahdollista, tämä torstai oli vielä edellistäkin tapahtumarikkaampi. Mainittakoon vaikka mopoautojen mittailu keskellä risteystä sekä lyhyt dialogi: "Ootko säkin Lamminmäki?" "Joo oon." "No se selittää." wtf :D


Paljon on siis menty ja tultu. Tampereenreissun jälkeen olin siis hyvin huojentunut tajutessani, että saan olla Savoninnassa monta viikkoa. Ei kiirettä mihinkään, ei puolipakollisia kissanristiäisiä. Normaalia arkea ja vihdoin normaalia treenirytmiä. Huomasin kuitenkin nuolaisseeni ennenkuin tipahti...

Syyskuun lopussa sain Jyväskylässä elämäni ensimmäiset sakot, sillä ajamani auto oli mukamas katsastamatta. Ajoin isäni autoa, ja olin tottakai olettanut hänen huolehtivan määräaikaiskatsastuksesta, eikä mieleeni ollut tullut tarkistaa koko asiaa. Rekisteriotteen mukaan katsastus olisi pitänyt suorittaa välillä 10.10.2014-10.2.2015. Katsastus näytti siis olevan yli puoli vuotta myöhässä, ja poliisit veivät auton kilvet.


Kun asiaa alettiin selvittelemään, huomattiin, että kyseessä oli katsastuskonttorin virhe. Todellisuudessa määräaikaiskatsastuksen väli olisi 10.10.2015-10.2.2016. Kun rekisteriote uusittiin viime keväänä, oli määräaikaiskatsastuksen aikaväliin lipsahtanut väärä vuosi. Sakko oli siis aiheeton ja kilvet sai hakea takaisin.

Ajattelin asian olevan jo selvä, kunnes maanantaina löysin kotoani kutsun Jyväskylään käräjäoikeuteen, jossa asia käsitellään. Periaatteessa minun ei olisi pakko olla mukana, sillä tapaus on selvä eikä puuttumiseni estä asian käsittelyä ja ratkaisua. Uteliaisuus kuitenkin vetää minua paikalle. Vaikka tämä on ehkä käräjäoikeudessa rutiini, minulle uutta ja jännittävää. Aivan kuin olisin joutunut keskelle jotakin mafialeffaa!

Miksi minulla on tunne, että missä ikinä liikunkin, aina sattuu ja tapahtuu?
Ainakaan elämä ei käy tylsäksi! Saa nähdä, mitä tämäkin päivä tuo tullessaan...

tiistai 22. syyskuuta 2015

The Balance

Long time no see my friend!

Voisin puolustella hiljaisuuttani arkeen totuttelemisella tai kiireellä syksyn koulutehtävien parissa. Totuuden nimissä minun on kuitenkin paljastettava, että kumpikaan niistä ei ole vienyt aikaani kohtuuttomasti. Aikaani on vienyt lähinnä matkustaminen - elämä kahden kaupungin välillä ei ole helppoa. Viime viikon hehkulamppuna keksinkin, mitä kaipaan rakkaalta Rautalammilta kaikista eniten: Elämä oli keskittynyt yhdelle paikkakunnalle.

Vaikka arkeen totutteleminen ei olekaan vienyt valtavasti aikaa, organisointikykyä se on kuitenkin kysynyt, osittain juurikin kahden kaupungin välillä ravaamisen takia. Eniten solmuja kuitenkin syntyy treenaamisen ja opiskelijaelämän sovittamisesta yhteen. Kun soppaan lisätään kaikki muukin elämä, menee yhtälö hankalaksi.

Poikkarit @ JKL 3.9.2015

Kuten moni tietää, valitettavan suureen osaan opiskelijaelämästä liittyy alkoholi. Tietenkään juhliin ei ole pakko osallistua, eikä niissä varsinkaan ole pakko juoda. Osaan pitää hauskaa myös ilman alkoholia, mutta kukapa ei kokisi pientä ulkopuolisuuden tunnetta selvinpäin täpötäydessä yökerhossa? Ja koska ulkopuolisuus on etenkin allekirjoittaneelle varsin epämiellyttävä tunne, illanvietot sisältävät usein oluen tai pari. Tai muutaman siihen päälle. Ja miksi sitten osallistun näihin juhliin? Koska sosiaaliset suhteet hoidetaan luentosalin ulkopuolella. Kaikkien kiireiden keskellä nämä illanvietot ovat usein ainoita hetkiä, kun isompi porukka ehtii kokoontua yhteen.

Yritetäänpä yhdistää tähän treeni. (Okei, tämä lause saattoi kuulostaa pahalta. Alkoholi ei mene treenaamisen edelle, vaan opiskelijabileet ovat muiden tahojen järjestämiä kun taas treenit voi suunnitella itse. Siksi aikataulutus tapahtuu usein opiskelijatapahtumien ehdoilla). Samana päivänä ei voi tehdä molempia, treenistä palautuminen ottaa kuitenkin aikansa. Myöskään seuraavana päivänä salille lähtemistä on turha suunnitella, sillä myös juhlista palautuminen ottaa aikansa. Heti menee kaksi potentiaalista treenipäivää hukkaan.

Vielä viime vuonna valitin siitä, että opiskelijatapahtumia tuntui olevan Savonlinnassa niin vähän. Tällä hetkellä - etenkin kun reviiri on laajentunut myös Jyväskylään - on kellossa toinen ääni. Kun sosialisoituminen on hoidettu hyvälle mallille, sitä keskittyisi mielellään hyvinvoinnin fyysiseen puoleen.

Tietenkin näiden ohella pitää hoitaa normaali arki - kauppareissut, koulutehtävät, riittävä uni. Jotta yksikään näistä ei kärsisi, siirryn seuraavaksi iltapalan pariin. Adios!

maanantai 7. syyskuuta 2015

Missä kynttilät valaisevat enemmän

Kynttilät palavat. Ulkona ei ole vielä aivan pimeää, mutta viimeinenkin kaistale vaaleaa taivasta siivilöityy korkeiden, tuulen mukana huojuvien mäntyjen siluetteihin. Taustalla soi minulle ennestään tuntematon musiikki. Rauhallisia, keinuvia, miellyttävän kuuloisia lauluja. Villasukat hellivät suihkunraikkaita jalkoja. On hyvä olla.

Silti. Nauttisin tästä hetkestä vielä enemmän jossain muualla. Siellä, missä suuren asunnon seinät eivät kaiu tyhjyyttään. Siellä, missä illan päätteeksi joku kömpii viereeni. Siellä, missä Harjun tornista soljuva laulu synnyinseudulle syleilee hetken koko kaupunkia. Siellä, missä kynttilät valaisevat enemmän.

Silti. Nykyhetkeen palatakseni. Ikävästä huolimatta, en löydä melankoliaan taipuvaisesta mielestäni rahtuakaan surua, juuri haikeuttakaan. Se nostaa pienen hymynkareen huulilleni. Olen vahva. Olen onnellinen.

Sytytän vielä yhden kynttilän. 

 

keskiviikko 26. elokuuta 2015

I work out so I can climb the staircases in Hogwarts

Iltaa ystäväiset ♥

Tämä viikko on maanantaita lukuun ottamatta alkanut jokseenkin liikunnallisissa merkeissä. Maanantaina en selvinnyt salille saakka, sillä odotin putkimiehen soittoa ja saapumista koko aamupäivän. Iltapäivällä pyörähdin yliopistolla, ja näyttävästi myöhästyin heti ensimmäisenä opiskelupäivänä. Syytän tästä pyörän eturengasta, joka päätti olla pitämättä ilmaa sisällään. Illaksi kehkeytyikin sitten muuta tekemistä - kaveriporukan idea lähteä kaupungille päivittämään kesän kuulumiset vei kieltämättä voiton.


Tiistaina jatkoimme opiskelua Karhuvuoren luontopolulla - siis keskellä metsää. Neljän metsässä vietetyn tunnin saldoksi kertyi muutama mukaan kerätty kasvi, monet hyvät naurut, sekä yli 5000 askelta (jotka muuten otin kumppareilla, huhheijaa). Ikään kuin olo rupeaman jälkeen ei olisi ollut jo tarpeeksi nuutunut, päätimme vielä illalla lähteä suunnistamaan liikunnan portfoliotehtävän puitteissa. 4000 askelta lisää. Illalla olo oli lievästi sanottuna puolikuollut... 9000 askelta ei sinänsä ole järjetön määrä, mutta maasto-olosuhteissa ja jäätävien korkeusvaihtelujen armoilla se sietäisi saada kunnon kertoimet.


Tänään - vihdoin ja viimein - pääsin lähtemään sinne salille. Ensimmäistä kertaa liki puoleen vuoteen, minkä lisäksi askelmittari huutaa yli 12 000 askelta. Kukahan minut kiskoisi huomenna - tai varsinkin perjantaina - sängystä ylös?

Syy, miksi oikeastaan aloin kirjoittamaan, kuitenkin vain sivuaa liikkumista. Odotin paluuta arkeen valtavasti, koska arkena tiedän handlaavani terveelliset elämäntavat, joilla saa myös hyvän olon. Kieltämättä liikunta tuo aina hetken endorfiinihumalan, mutta kokonaisuus ei ole vielä sitä mitä tavoitellaan. Tiedän, että muutokset eivät tapahdu parissa päivässä. Oikeastaan, minua rassaa lähinnä yksi asia: jatkuva makeannälkä... Jos sitä ei olisi, olisi olo kuin vettä vain. Naurettavaa valittamista, tiedän. Oli vain pakko purkaa tämä jonnekin. 

Suunnittelin ottaa tänään elämäni ensimmäisen saliselfien "täällä taas" -verukkeella, mutta en kehdannut - mielestäni sali on kuitenkin treenaamista eikä kuvaamista varten. Siispä saatte minun naamani sijasta ihastella tätä jokseenkin osuvaa motivaatiokuvaa.

Mutta hei. Lopulta menee kuitenkin aika hyvin, kun suurin turhautumisen aihe ei kuitenkaan lopulta ole tämän suurempi :).

maanantai 24. elokuuta 2015

Tää juhla vaihtuu arjen raadantaan

Ihanaa maanantaita kaikille ♥

Olenko muuten ainoa, jonka mielestä maanantai voi olla hyvä päivä? Oikeastaan se on viikon parhaita - pienen pieni mahdollisuus uuteen alkuun seitsemän päivän välein. Erityisen hyvän juuri tästä maanantaista tekee paluu arkeen. Päivän suunnitelmiin kuuluu paitsi opintojen aloittaminen tälle syksylle, myös salille palaaminen ensi kertaa maaliskuun jälkeen mikäli putkimies vain saapuu aikatauluihin sopien.

Tarkoitukseni oli käydä vielä läpi kesän kohokohdat, mutta toisaalta - ne mitkä olisin kertonut, löytyvät blogista jo muutenkin, vähintäänkin sivulauseista. Itsensä ja etenkin samojen kuvien toistaminen tuntuu kuitenkin hiukan hölmöltä, joten ei muuta kuin katse eteen ja suupielet ylöspäin! Odotan innolla, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan...

 

tiistai 4. elokuuta 2015

Tää sekunti itsensä kantakoon, se on kaiken A ja O

Pari viikkoa on taas kulunut siitä, kun olen viimeksi päivittänyt kuulumisia. Kilometripostauksen välttämiseksi taidan tälläkin kertaa tyytyä jakamaan teille lähinnä kuvia menneistä viikoista - sillä paljon on ehtinyt tapahtumaan!


 20.-22.7. miniloma Tampereella mummon hoivissa ♥


24.-26.7. Viikonloppu Savonlinnassa 


Ihanan Alexin 5v-synttäreillä 30.7. Synttärisankari oli kiireinen uusien lahjojensa kanssa eikä sattunut kuvaan, mutta kummipoikani Eemeli poseerasi isoveikankin edestä.


1.8. rakkaan Yasminen synttärit ja läksiäiset Porvoon Emäsalossa.

Lauantaina juhlitaan vielä lainasiskoni Miisan valmistujaisia, minkä jälkeen kalenteri ammottaa tyhjyyttään parin viikon ajan. Sitten - huh heijaa - alkaakin jo uusi lukuvuosi Savonlinnassa. Vielä en kuitenkaan ole valmis jättämään kesälle jäähyväisiä - koskaan ei tiedä, mitä ne pari viikkoa vailla suunnitelmia tuovat tullessaan...

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

I think elegance is when the inside is as beautiful as the outside - Coco Chanel

Moikka!

Etenkin viime viikko oli hulinaa täynnä, joten tämän viikon päätin viettää rauhassa kotona rentoillen. Täysin rentoina ei minun tapauksessani arvatenkaan ole pysytty, vaan joukkoon on mahtunut itselleni hurja määrä liikuntaa, yhden yön reissu Rautalammille, tulevien reissujen ja siskon valmistujaisten suunnittelua. 

Joku ehkä muistaa, että asuessani Kuopiossa minulla oli tapana hemmotella itseäni aina sunnuntai-iltaisin. Tänään sain muistella tuota tapaa täysin uusissa mittasuhteissa "lainasiskoni" Miian järjestämässä hemmotteluillassa - ja jos en onnistunutkaan rauhoittamaan viikkoani täysin, tämä kompensoi koko viikon kiireet!



Illan aikana tutustuimme Forever-sarjan tuotteisiin Miian opastuksella, sekä itse testailemalla ja maistelemalla. Foreverin tuotteiden tavaramerkki on terveysvaikutteinen aloe vera, jota löytyy niin juomana, öljynä, meikkinä kuin voiteinakin. Toistaiseksi poistuin illasta vain tuotekuvasto mukanani, joka kuitenkin polttelee tuossa vieressä...

Hemmotteluilta oli kaikin puolin ihana . Suuhun ei jäänyt myymisen, vaan nimenomaan esittelyn maku. Ja kukapa kieltäytyisi ilmaisista jalka- ja käsihoidoista? Myös seuraavan hemmotteluillan ajankohta sovittiin alustavasti. Saa nähdä, millaisia kasvonaamioita silloin taiotaan!

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Suonenjoen mansikkakarnevaalit 2015

Terkkuja mansikoiden luvatusta maasta Suonenjoelta!

Yksi kesän kohokohdista on perinteisesti siellä järjestettävät mansikkakarnevaalit, tuttujen kesken ihan vain karnet. Tapahtuma koostuu siis ohjelmanumeroista, kuten kulkueesta ja esiintyjistä, sekä markkinoista. Itselle se merkitsee lähinnä kavereiden kanssa hengailua lämpimässä (...) kesäyössä.

Lähdimme Taitsin kanssa matkaan perjantaina - ja millä kulkupelillä! Tuttavaperheeni oli ostanut Toyota Corollan vuosimallia -75, ja oli sopivasti matkalla Jyväskylästä Rautalammille. Voin sanoa, että kyyti ja seura voitti linja-autot mennen tullen. Rautalammille asetuttuamme otimme määränpääksi Suonenjoen. #day1 kului rattoisasti hyvän seuran ja valkoviinin parissa. Lisäksi edellisiin vuosiin verraten sivistin itseäni ja kävin katsomassa kulkueen. Ja onneksi kävinkin!


Kuten arvata saattaa, perjantai-ilta päättyi vasta pitkälti lauantain puolella, joten myöskään #day2 ei lähtenyt järin vauhdikkaasti käyntiin. Pitkään nukkumisen, pizzan, muutaman Game of Thrones ja CSI -jakson sekä päiväunien jälkeen palasimme Suonenjoelle vasta iltasella. Tällä kertaa porukka oli hajaantunut huomattavasti perjantaita laajemmalle, ja löysinkin itseni lopulta katsomasta Dingoa kaverin kanssa, jonka en edes tiennyt tulevan karneille.

Ehkä karnejen parasta antia ovatkin sattumanvaraiset törmäämiset ihmisten kanssa - etenkin, jos heitä ei ole nähnyt aikoihin. Terkkuja vaan Riialle!


Myös lauantain noheva suunnitelma oli palata nukkumaan tukikohtaamme Rautalammille, mutta kaveriporukan hajaantuessa eksyimme myös Taitsin kanssa toisistamme. Ilta pimetessä ja meidän istuessamme juttelemassa kaikkea muuta kuin henkeviä ystäväpariskunnan kylmässä saunassa, ei kumpikaan jaksanut enää uhrata ajatusta kuskin etsimiseksi. Niinpä jäimme Suonenjoelle yöksi, mikä ei kaduta tippaakaan. Olisimme välttyneet monilta liian hyviltä nauruilta!


#day3 - sunnuntai - siis käynnistyi Suonenjoelta. Arvatenkin yöunet venyivät taas pitkäksi, samoin kuin paluu Rautalammille. Tästä syystä (+ pienestä koomasta) päätimme palata takaisin Jyväskylään vasta seuraavana aamuna, siis tänään. Tänä aamuna tunnelma Suonenjoen autiolla linja-autoasemalla kello 7 oli kuin festareiden jälkeen - olipahan viikonloppu, hyvässä ja pahassa. Kaiken väsymyksen ja tummien silmänalusten keskellä keksin, että minulla on käsilaukussa vielä puolikas pullo valkkaria. Viini jäi juomatta, mutta aiheutti siitä huolimatta lievän hysteriakohtauksen. Lopulta pääsimme takaisin Jyväskylään. Ei liene vaikea arvata, että ensimmäinen tutustumikohde kotona oli oma sänky?

Karneista jäi käteen kasa hauskoja muistoja, muutama mustelma, uusia tuttavuuksia, hillitön määrä univelkaa sekä puolikas viinipullo. Ironisinta kaikessa on kuitenkin se, että tänäkään vuonna en syönyt mansikkakarnevaaleilla yhtä ainoaa mansikkaa.