Joulustressi

Olen aina ajatellut joulustressin liittyvän jouluvalmisteluihin. Siihen, kuinka on niin valtavasti tekemistä ennen joulua. Pitäisi tehdä joulukortit, siivota, hakea kuusi, laittaa ruokaa, ostaa lahjat, siivota uudelleen ja muistaa myös pyyhkiä se kattilakaappi. Mahdollisesti myös stressiä rahanmenosta. Tiivistettynä kuitenkin olen aina mieltänyt joulustressin liittyvän ulkoisiin puitteisiin.

En ole ikinä ollut joulustressaaja. Tämä toki voi johtua myös siitä, että en ole koskaan ollut päävastuussa esimerkiksi jouluaterian valmistamisesta. Tänään kuitenkin huomasin ensimmäisen kerran kysyvän hiljaa itseltäni, että miksi pitää olla joku joulu?

Minun stressini liittyy nimittäin siihen, missä joulun viettäisin. Minulla ei todennäköisesti koskaan ole ollut kahta samanlaista joulua - jo pienenä jouluja vietettiin molemmissa mummoloissa, toisinaan muiden sukulaisten luona, toisinaan joku sukulaisista tuli meille. Repertuaari laajeni entisestään, kun vanhempani erosivat reilu 10 vuotta sitten. Lapsena joulunviettopaikkaa ei kuitenkaan tarvinnut murehtia, kun meni kiltisti sinne minne muutkin. 

Viime joulun vietimme Jeren kotona, joten tänä vuonna olisi loogisesti vuoro olla minun sukulaisteni kanssa. Yhtäkkiä en haluakaan tehdä valintaa siitä, vietänkö joulun äidin suvun vai isän suvun kanssa (meillä ei siis ole ollut mitään perinteistä vuorovuosijärjestelmää). Molemmat ovat äärettömän rakkaita, ja molempiin joulunviettotapoihin liittyy omat hyvät ja huonot puolensa. Tuntuu pahalta, että tekee mitä tahansa, tuottaa aina pettymyksen jollekin. 

Paljonkohan maksaisi menolippu vaikka Thaimaahan?

Zen

Long time no see.

Tänä vuonna koulunaloituspostaukset ynnä muut virstanpylväs- ja tapahtumapostaukset ovat jääneet kirjoittamatta. Olen kyllä ollut aina huono niissä, ehkä siksi minusta ei olekaan koskaan tullut sitä kuuluisaa The Bloggaajaa. Nevermind.

Tällä hetkellä takana on noin puolitoista viikkoa uutta lukuvuotta, ja viikon verran opetusharjoittelua Savonlinnan Norssilla. Vaitiolovelvollisuuden siivittämänä en voi kertoa siitä juuri muuta, kuin että mukavaa on ollut. Ensimmäinen viikko oli lähinnä seurailua ja avustamista. Tänään pääsinkin sitten jo tositoimiin.

Tositoimia edelsivät stressin ja paniikin sekaiset suunnittelutuokiot, katkonaiset yöt sekavine unineen, sekä itkun ja naurun sekaiset aamutunnelmat ennen päivän ensimmäistä oppituntia. Mutta siitä selvittiin

Tänään ostin itselleni mindfulness-värityskirjan, sekä heräteostoksena uuden taulun. Värityskirja varasti tehokkaasta suunnitteluajasta kaksi tuntia, mutta soi mielenrauhaa monin verroin enemmän. Taulun tehtävä taas on katsoa keittiön seinältä kun syön aamupuuroani, ja kun katson sitä takaisin, se on minun pieni zen-hetkeni. Aamuisin on hyvä hengittää. Ja muistaa, että selviän myös seuraavasta opetuspäivästä. Ja että se on oikeastaan aika mukavaa. 

Oon painanu aivan liian pitkää päivää

Hiphei, täällä taas!

Hiphei ei kylläkään ole ilmaisu, jota olisin menneen talven aikana kovin usein käyttänyt. Nyt kuitenkin uskaltaa jo varovasti iloita - ehkä se pahin olisi nyt selätetty? Luvassa on nyt siis kaikenkattava avautumispostaus opiskelun suhteen, joka toiminee samana myös selittelynä sille, miksi blogissa on viimeaikoina ollut niin hiljaista (ks. myös edellinen postaus, josta on - härregyyd - yli kuukausi). Seuraava ei siis sisällä mielipiteitä, tuote-esittelyjä, kiinnostavia tapahtumia, päivän asuja tai muutakaan "mielenkiintoista". Pysyköön kyydissä ken haluaa.

Moni saattaa muistaa, kuinka valitin marraskuussa tehtävien ja läsnäolon paljoutta. Selvisin loppuvuoden pitkälti sen ansiosta, että hoin itselleni sanoja "keväällä helpottaa, keväällä helpottaa". Eipä helpottanut. Tammi- ja helmikuun aikana taisin kävellä yliopistolta kotiin hyvällä tuulella tasan kaksi kertaa.

Läsnäoloa oli keväällä vähemmän kuin syksyllä. Tenttejä ei ollut valtavan paljon. Tehtävämäärä oli kuitenkin päätä ja kaikkia muitakin ruumiinosia huimaava. Yksittäisiä tekemättömiä tehtäviä taisi olla parhaimmillaan 24 - ja kuten syksyllä, myöskään tällä kertaa määrä ei johtunut laiskuudesta tai aikaansaamattomuudesta. Aina kun sait yhden tehtävän valmiiksi, sait yliopiston päästä kaksi lisää. Osa tehtävistä on pieniäkin, mutta valtaosa oli tasoa "suunnittele ja toteuta jokin projekti maahanmuuttajien kanssa". Tämä oli tietenkin ryhmätyö.

Maahanmuuttajaprojektin yhteydessä harjoiteltiin iPadin
kameran käyttöä. Tähän tiivistyy fiilikset koko vuodesta.

Ryhmätyöt olivatkin niitä, jotka aiheuttivat eniten harmaita hiuksia. Ei sillä, etteikö muiden kanssa olisi ollut mukava tehdä. Ongelmia aiheuttivat aikataulut. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt kertoa, että kun yritetään sovittaa yhteen kuuden ihmisen aikataulut, jotka eivät ole millään tavalla linjassa toisiinsa, on maanpäällinen helvetti valmis. Joku joutui aina joustamaan omista menoistaan ja välillä jopa ystävyysssuhteet tuntuivat rakoilevan aikataulujen ja niiden aiheuttaman valtavan stressin takia.

Juuri aikataulujen sopiminen - johon, ironista kyllä, meni valtavasti aikaa - teki talvesta niin järkyttävän. Omaa elämää ei voinut suunnitella käytännössä ollenkaan, sillä koskaan ei tiennyt, pääsetkö huomenna kotiin kahdeltatoista vai kuudelta. Ennen tätä talvea en olisi sitä uskonut, mutta nyt voin sanoa, että se jos mikä on henkisesti kuluttavaa. Parhaimmillaan taisin istua yliopistolla puoli yhdeksään saakka. Kun tämän päälle lisätään puolen tunnin kotimatka ja sitten ne 20 tekemätöntä tehtävää, oli olo toisinaan hyvinkin tappava. Vapaa-aikaa oli tasan nukkuessa, ja yleensä yöunistakin piti pihistää.

Kun tähän päälle lisätään vielä monialaisten harjoittelut, alkaa soppa olla valmis. Monialaisten harjoittelut tarkoittavat siis opetusharjoitteluita koulussa opetettavista aineista. Harkat tulee suorittaa viidestä aineesta - matematiikasta, äidinkielestä, musiikista, kuvataiteesta ja liikunnasta. Lisäksi comboon kuuluu vielä draamatunnin pitäminen. Näistä kuudesta ainoastaan draamalle ja musiikille oli varattu kalenterista tilaa, kaikkien muiden aikataulujen sopiminen jäi omalle vastuulle. Ja kuinka ollakaan - valtaosa harkoista suoritettiin ryhmissä. Lisää aikataulujen sopimista, ikään kuin sitä ei olisi muuten riittänyt. Lisäksi (todennäköisesti juuri valtavan stressin takia, sillä tavallisesti en ole mikään jännittäjä) harkat jännittivät, mikä oli taas omiaan lisäämään paineita.

Jos asiasta koetti sanoa lehtoreille, oli kaikkien vastaus käytännössä sama: "Minä olen laittanut oman kurssini tehtävämäärän minimiin opintopisteisiin nähden, koittakaa vaan jaksaa". No kun ei perkele jakseta. Jostain syystä opintopisteet tuntuvat olevan täällä kiven alla. Tällä työmäärällä olen saanut tämän vuoden aikana yhteensä 24,5 opintopistettä. Vaikka ala onkin eri, fuksivuotta opiskelevalla tuttavallani on opintopisteitä jo yli 40. Niinpä. Kun edes opintopisteitä ei meinaa ropista, tuntuu puurtaminen jokseenkin turhalta. Mitä minä tästä kaikesta muka saan?

 
Mutta nyt. Nyt aletaan olla voiton puolella. Iso osa kursseista on ohi tai viittä vaille valmiina, läsnäolot ja tehtävät vähenevät kokoajan, suurin osa harkoista on tehty, ja vapaa-aikaa on vihdoin sen verran, että ehtii pitämään myös itsestään huolta. Jopa aurinko on ruennut paistamaan! Pääsiäisloma kolkuttelee oven takana ja fiilis alkaa olla nousukiidossa. En uskalla vielä huokaista niin paljon kuin ehkä pitäisi, sillä pessimisti ei pety.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää tämän tekstin siihen, että viimeiset neljä kuukautta ovat olleet täyttä painajaista. Jos kuitenkin etsitään asiasta valoisaa puolta, niin ainakin stressinsietokyky on kehittynyt. Lisäksi voin toivottavasti muistella tätä lukuvuotta myöhemmin: Jos selvisin tästä, selviän mistä tahansa. 

Lopuksi vielä kommentti tuleville Savonlinnan kakkosille: Todennäköisesti toinen opiskeluvuosi on teille helpompi. Oma vuosikurssimme on ensimmäinen, joka opiskelee nykyisen opetussuunnitelman mukaan, siis testiryhmä. Palautetta on annettu ja osittain saatu jopa läpi, kuten myös viimevuonna. Muutosta tapahtuu kyllä. Huomasin sen itse muutama viikko sitten tehdessäni fuksien kurssia, joka jäi minulta viimevuonna tekemättä: Tänä vuonna tehtävä oli huomattavasti helpompi ja vähemmän aikaavievä kuin se, joka työmääränsä takia jäi minulta viimevuonna tekemättä.

Another sundaymood

Mä olen hengissä.

Sen tajuaminen tuntuu ihan uskomattomalta ottaen huomioon, millainen marraskuu meillä on ollut. Olen istunut pakollisilla luennoilla viitenä päivänä viikossa, parhaimmillaan 10 tuntia päivässä. Kotiin päästyäni olen avannut koneen ja tehnyt koulutehtäviä parhaimmillaan kello 23 saakka, ja mennyt sitten nukkumaan. Viikonloput on menty samalla kaavalla, lukuunottamatta luentoja. Tehtävien parissa on kuitenkin vietetty helposti se kahdeksan tuntia päivässä. Isänpäivänä kävin kotona Jyväskylässä, mutta muuten olen viettänyt kaiken "vapaa-aikani" Savonlinnassa. Kolme viikonloppua putkeen. En ole koskaan ollut täällä niin pitkää aikaa.

Mutta siitä selvittiin. Presentaatiot ja opetustuokiot on pidetty, opponoinnit opponoitu, kirjalliset tehtävät kirjattu ja palautettu, lukulistalla on yksi tentti vähemmän. Ja viimeisimpänä kaikista: Sportfolio on vihdoin tehty. Puolentoista vuoden projekti, josta aktiivista kirjoittamista kaksi kuukautta. Tiedoston kokonaismuokkausaika yli 70 tuntia. 68 sivua. Kandi tai gradu eivät tunnu enää missään. To do -listalla on vielä muutama tehtävä, mutta ne tuntuvat pieniltä jo takana olevaan työmäärään verrattuna.

Kuten rivien välistä voidaan päätellä, vapaa-aika on ollut tuntematon käsite. Sportfolion palauttamisen jälkeen pakotin itseni sohvalle makaamaan ja rauhoittumaan. Ensimmäinen ilta oli vaikein, toinenkin vielä. Nyt, muutaman vapaaillan, pitkien yöunien ja yhden baari-illan jälkeen pystyn vihdoin ajattelemaan myös jotakin muuta kuin tekemättömiä kouluhommia. Tänään olen siivonnut ja tehnyt ruokaa, pelannut simssiä ja katsellut televisiota, juonut teetä ja kieltäytynyt vaihtamasta yöpukua pois. Tänään mä olen hengittänyt, ensimmäistä kertaa kuukauteen. 

Rauhallista ja rentouttavaa ekaa adventtia muillekin! ♥

Hetken aikaa olin onnellinen

 Olen odottanut koko syksyn, että kauppoihin tulisi klementiinejä. Tänään poimin pussin ostoskoriini. 

Laitoin tänään ensimmäisen kerran talvitakin päälleni. Onneksi niin, sillä kotimatkalla satoi lunta.

Sain liput ISYY:n järjestämiin linnanjuhliin. Onneksi, sillä eilen ostin kengät juhlia varten.

Tentti meni hyvin. Yksi tentti vähemmän murehdittavana.

On tiistai. Jo tiistai.

Sundaymood

Viikonloppu Rautalammilla. Ensimmäinen viikonloppu pitkään aikaan, ja viimeinen pitkään aikaan. Omat aikataulut yhdistettynä kavereiden aikatauluihin eivät anna periksi. Silti tällä hetkellä on sellainen olo, että olisi pitänyt jäädä kotiin. Ei siksi, että Rautalammilla olisi tapahtunut mitään erikoista. Sieltä lähteminen vain tuntui pahemmalta kuin pitkään aikaan.

Junamatkalla itketti. Asiaa ei myöskään auttanut, että juna oli loppuunmyyty ja sain istua koko matkan lattialla. Pieksämäellä vaihdoin junasta minibussiin, joka oli niin ahdas, että jalkani eivät mahtuneet omaan jalkotilaan. Istuin penkissä vinottain jalat käytävällä, ja kiero asento koski selkään. Taistelin edelleen kyyneleitä vastaan.

Sen sijaan, että kysyisin itseltäni "miksi olen surullinen?", tekisi mieli kysyä miksi en olisi. Tällä hetkellä kaikki näyttää yhtä synkältä, mustalta ja kylmältä kuin säätila ikkunaruudun takana. Ajatus siitä, että taas kerran jätän rakkaat ihmiset Rautalammille ja palaan yksin tyhjään ja kylmään kotiin on musertava. Suurin peikko kuitenkin on koko marraskuu, tai pikemminkin sen aikana suoritettavat opinnot. Pelkkä läsnäolovaatimus lähentelee 40 viikkotuntia, tenttejä riittää ryhmätöistä ja kirjallisista tehtävistä puhumattakaan. Tällä hetkellä to do -listalla komeilee 9 tekijäänsä ja palauttajaansa odottavaa työtä. Lienee aiheellista myös mainita, että ne eivät ole rästissä olevia tehtäviä. Olen tehnyt tehtäviä, olen todella. Syksyn aikana palautettuja töitä on kertynyt saman verran, eivätkä ne ole olleet mitään pikkutehtäviä.

Ainoa valopilkku tunnelin päässä ovat olleet 1.12 Olavinlinnassa järjestettävät linnanjuhlat. Yrittäessäni ajatella bussissa positiivisia asioita ajattelin linnanjuhlia ja pohdin, koska liput mahtavat tulla myyntiin. Kuin taikaiskusta puhelin värähti sähköpostin merkiksi: lipunmyynti-info! Luin sähköpostin ja kaivoin tappavan kalenterini esiin. Kunnes olo muuttui vielä hieman tappavammaksi: Tietenkin lipunmyynti on samaan aikaan kuvataiteen tentin kanssa. Onko todella niin, että ainoa syy nousta aamuisin ylös menee minulta sivu suun?

Inhoan ihmisiä, jotka paineen ja stressin alla pystyvät parhaimpaansa. Kun stressi ei enää anna sijaa muille tunteille, painetaan vain menemään kuin viimeistä päivää. Miksi minä en voi olla sellainen? Kun stressimäärä nousee hälyyttääville tasoille, minä murrun. Katkean paineen alla, enkä kykene kuin makaamaan peiton alla ja itkemään. Tiedän, ettei se ole kohdallani välivaihe, jonka jälkeen aikaansaamisvaihe vasta löytyisi. Olen liian monta kertaa soittanut itkien äidille, lääkärille, milloin kenellekin, että mä en vaan pysty tähän enää. Ja jäänyt sairauslomalle, joskus pitkäksikin aikaa.

En pidä itseäni mustavalkoisena ihmisenä. Tietenkin tiedän, että minun ei pitäisi valittaa. Asiat ovat oikeasti hyvin. Minulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa (paitsi juuri nyt), perhe hengissä, vieläpä jopa opiskelupaikka korkeakoulussa. Myönnän kuitenkin, että tällä hetkellä en osaa arvostaa niitä pätkääkään. Seinät kaatuvat päälle, ruokahalu on tiessään, perhe toisella puolella Suomea ja opiskelu tappaa minut tehokkaammin kuin hirttoköysi. Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä se olisikin parempi vaihtoehto. Tosin omalla tuurillani en varmasti onnistuisi edes siinä.

Nyt mieli lentää korkealla, tän betonisen taivaan alla

Muodikkaasti myöhässä: Hyvää vuotta 2015! ♥

Joku ehkä huomasikin, että kaikki vanhat tekstit ovat kadonneet. Olen pitkään pyöritellyt päässäni tyytymättömyyttä vanhoihin teksteihin. Kuitenkin ne ovat olleet osa blogin - ja minun - historiaa, joten en raaskinut poistaa niitä. Lopulta keksin kompromissin: tulostan kaikki tekstit kansioon, joka saa paikan hyllystäni. Päiväkirja sekin. Vuodenvaihde (kaksi viikkoa sinne tai tänne, nevermind) tuntui sopivalta ajankohdalta tämän toteuttamiseen. Joten tervetuloa 2015; puhdas pöytä odottaa!

Siitä huolimatta en aio aloittaa tätä vuotta vanhalla kunnon new year, new me -huijauksella. Ei, sama vanha minä, joka saa nyt ryhdistäytyä hieman. Koulutehtävät ajallaan valmiiksi. Saliavain aktiivisempaan käyttöön. Ne herkut vain sinne viikonlopuille. Näihin juttuihin olen pystynyt ennenkin, joten pystyn siihen vastakin.

Edellisten lisäksi mielen päällä pyörivät kesätyöt. Kuinka niiden etsiminen osaakin olla aina yhtä stressavaa? En ole päättänyt vielä edes kaupunkia josta niitä hakisin - Savonlinna, Jyväskylä, Jämsä, kenties jopa Rautalampi? Alasta onkin sitten vielä vähemmän hajua. Luokanopettajan opinnoissa on se huono puoli, että oman alan töitä on mahdotonta haaveilla kesäksi. Nauttikaa, saikkarit ja lähärit.

Silti, olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että seison taas loman jälkeen omilla jaloillani, valmiina ottamaan vastaan mitä tuleva lukukausi tuo tullessaan.

Ja lupaan että kirjoitan jotain vähän fiksumpaa seuraavalla kerralla :)