keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Mitä minulle kuuluu?

Syksyllä kirjoitin, että haluan pitää blogia vielä tämän vuoden, joka tulee todennäköisesti olemaan viimeinen opiskeluvuoteni. Haaveilin, että tämä on ensimmäinen lukuvuosi pitkään aikaan, kun kirjoitan blogiin vähintään joka kuukausi. Tarkoitukseni oli pitää taukoa joulun ajan, hengittää kunnolla ja työntää kaikki teknologia pois käsien ulottuvilta. No, niin näköjään tein. Tammikuu kääntyi helmikuuksi ja helmikuu maaliskuuksi, ja tässä ollaan. Blogi pysyi tyhjänä. Nyt löytyi kuitenkin sopiva, looginen sauma (ja tylsä bussimatka) jatkaa siitä mihin jouluna jäätiin.

Eli mitä minulle kuuluu nyt?

Olennaisin asia mielen päällä lienee se, että aloitan viimeisen opetusharjoittelun maanantaina Savonlinnan norssilla. Tällä viikolla on haalittu kasaan tiedonrippeitä ja infonmurusia tulevaa harkkaa koskien. Niistä onkin muodostunut melkoinen palapeli. Kuva alkaa kuitenkin jo hahmottua, ehkä tästä selvitään. Kirjoitin tänään harjoittelutavoitteitani ylös, ja vertasin niitä syksyn 2016 harkkatavoitteisiin. Hoksasin riemukseni, että opettaminen ei enää jännitä. Oikeastaan se tuntuu melkein helpoimmalta osa-alueelta. Sen sijaan uusia jännityksen aiheita ovat majoittuminen ja aikataulutus. Nyt kun vakituinen osoite sijaitsee Jyväskylässä, vaativat Savonlinnan reissut huomattavasti enemmän järjestelyä. Ja niitä reissuja taitaa tulla seuraavan seitsemän viikon aikana ihan kiitettävästi. Ehkä tästä silti selvitään.

Gradu on tyhmä. Ei siitä sen enempää.

Yliopistourani viimeinen tentti oli tänään, olettaen että se meni läpi. Uskon kyllä että meni. Silti tuntuu, että karma (tai joku) halusi sanoa viimeisen sanan: palauttaessani vastauspaperia tentaattorille onnistuin viiltämään paperihaavan käteen.

Muuten menee ihan hyvin. Eilen käytiin fiilistelemässä viimeistä liikunnan sivuaineen gaalaa, joka on ollut Savonlinnassa perinne. Kerrankin jopa tukka asettui hyvin. Ainoa pettymys oli huono arpaonni: edellisinä vuosina olen voittanut muun muassa Daniel Wellingtonin rannekellon ja lahjakortteja kuntosalille ja kasvohoitoihin. Tänä vuonna voitin oluttuopin. Tyhjän sellaisen. Noh, aina ei voi voittaa. Lauantaina vedetään jälleen ykköset päälle vuosijuhlien merkeissä. Vuosijuhlat ovat niitä tapahtumia, joita olen odottanut siitä saakka kun ensimmäiset ystävät aloittivat yliopisto-opiskelut heti lukion jälkeen. Nyt vihdoin pääsen kokemaan ne myös itse. 

Myös liikunta on innostanut taas pitkän tauon jälkeen. Olen myös iloinen siitä, että olen kerrankin onnistunut pitämään terveellisistä elintavoista järkevästi kiinni. Toisin sanoen syön pullan kun siltä tuntuu, enkä vedä kaikki-tai-ei-mitään linjaa. Se alkoi jo kyllästyttämään.

Aurinko paistaa jo pitkälle iltaan. Kai se kevät sieltä tulee. On se tullut aina ennenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti