torstai 7. joulukuuta 2017

Suomelle sadas, meille ensimmäinen


"Lisää tämä statukseesi, jos itsenäisyyspäivä merkitsee sinulle muutakin kuin ylimääräistä vapaapäivää", kiersi facebookissa silloin kun kiertopäivitykset olivat vielä muodissa. En yleensä osallistunut näihin massapäivityksiin, vaikka kieltämättä tämä oli yksi niistä harvoista, jonka olisin voinut allekirjoittaa sanasta sanaan.


Kuitenkin on vaikea sanallistaa sitä, mitä itsenäisyyspäivä sitten merkitsee. Kaikki puhe vapaudesta ja hyvistä oloista kuulostaa tyhjänpäiväiseltä lätinältä, joka on kopioitu suoraan linnanjuhlahaastateluiden mallivastauksista. Sanojen sijaan enemmän annettavaa on ehkä niillä tunteilla, joita itsenäisyyspäivä herättää. Tuntemattoman sotilaan katsominen herättää aivan erilaisia fiiliksiä kuin vaikkapa jonkin amerikkalaisen sotaelokuvan katsominen. Maamme-laulu tai Finlandia saavat sydämen pakahtumaan aivan toisella tavalla, kuin jokin muu vastaavan tyylilajin kappale. Kävelyllä tai ajelulla käydessä tuttuja puita katsoo uudesta vinkkelistä; ei ole itsestään selvää, että nuokin männyt saavat kasvaa juuri tuossa. Ja sata vuotta. Mukavan pyöreä luku.


Tästä itsenäisyyspäivästä erityisen teki myös se, että se oli meille ensimmäinen yhteisessä kodissamme. Tuntuu juhlalliselta, että sadas itsenäisyyspäivä oli ensmmäinen, kun sain itse kestitä vieraita omassa keittiössäni (okei, hieman ruusuinen kuva, keittiö on vuokrattu ja vieraana ollut äiti auttoi aika paljon). Karjalanpaistia, perunamuusia ja salaattia. Pipareita ja joulutorttuja. Sinistä ja valkoista kuohuviiniä (sinivalkoiset pullot olivat loppuneet joten päädyimme ostamaan yhden molempia). Tuntematon sotilas. Kiertoajelu ympäri Jyväskylää, äidin muistoja 80-luvun maisemista. Pukujen arvostelua ja Finlandian stemmojen tapailua. Rauhallista yhdessäoloa.

 Sanalla sanoen, täydellistä. Juuri sellaista, kuin itsenäisyyspäivänä kuuluukin olla. 




Miten teillä juhlittiin itsenäisyyspäivää?

(Tulipas muuten ruokapainotteisia kuvia :D)

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Tekemistä illanviettoihin

Minä olen huono istumaan paikallani tekemättä mitään, etenkin illanvietoissa. Toisinaan syntyy hyviä keskusteluja joihin uppoaa täysin unohtaen kaiken muun. Valitettavan yleistä on kuitenkin se, että porukassa keskustelu harppoo valtavin askelin aiheesta toiseen, usein ennen kuin ehtii ilmaista oman kantansa edelliseen aiheeseen. Tylsää. Tarvitsen tekemistä. 

Ajattelin alunperin kirjoittaa postauksen tämän vuoden toisista pikkujouluista, joita niin ikään juhlittiin kaveriporukalla ja yökyläilyllä. Pohtiessani mitä kerrottavan arvoista illan aikana tapahtui, sain toisenlaisen postausidean. Maissiporukassa (älkää vaan kysykö) on nimittäin usein tapana pelata keskustelun lomassa erilaisia pelejä, ja niitä on tarttunut mukaan myös muualta. Tähän postaukseen olen siis koonnut parhaita paloja.


Murhaaja
Alkuillasta (tai loppuillasta jos peli keksitään vasta silloin, kuten meille eilen kävi) kaikkien osallistujien nimet kirjoitetaan lapuille ja nimilaput jaetaan pelaajien kesken. Tavoitteena on murhata pelaaja, jonka nimi lapussa lukee. Murhaaminen tapahtuu siten, että murhaaja ojentaa uhrille jotakin, jonka uhri ottaa vastaan. Kyseessä voi olla esimerkiksi puhelin, viinilasi tai tulitikut. Tämän jälkeen uhri antaa oman lappunsa murhaajalle, joka saa näin uuden kohteen. Peli voi jatkua koko illan ajan. 

Erilaiset tietokilpailut
Viime viikonloppuna perinteisen tietokilpailun aiheena oli joulu. Myöhemmin muistelimme myös Suomi100-teemaan liittyen presidenttien oikeaa järjestystä, sekä ratkoimme suomalaisten suurmiesten nimistä muodostettuja anagrammeja. Palkintoina olivat itsetehdyt piparit aiheeseen sopivilla koristeluilla.

Olenko ainoa joka... (kymmenen sormea)
Pelaajat keksivät vuorotellen väittämiä, joiden uskovat sopivan vain itseensä. Esimerkkilauseena "Olenko ainoa joka on hypännyt laskuvarjolla?" Olemme usein pelanneet tätä itse vain kyselystä, tutustumisesta ja paljastuksista nauttien, ilman varsinaista tavoitetta. Tätä voi kuitenkin pelata myös tavoitteellisesti. Tällöin kaikilla pelaajilla on pelin alussa 10 sormea pystyssä. Mikäli vuorossa oleva pelaaja onnistuu keksimään väitteen, joka sopii vain häneen itseensä, kaikki muut pelaajat laskevat yhden sormen alas. Mikäli väite sopii muihinkin (myös toinen pelaaja on hypännyt laskuvarjolla), vuorossa oleva pelaaja laskee sormen. Voittaja on se, jolla viimeisenä on sormia jäljellä.

Kuka meistä todennäköisimmin...
Pelaajat istuvat ringissä, ja joku kysyy kysymyksen, esimerkiksi "kuka meistä todennäköisimmin menee ensimmäisenä naimisiin?" Kun kaikilla on vastaus mielessä, pelaajat osoittavat yhtä aikaa sitä henkilöä, jonka uskovat menevän ensimmäisenä naimisiin. Se, joka kerää eniten osoituksia, keksii seuraavan kysymyksen. Myös itseään saa osoittaa.

Totuuskierros
Variaatio teinivuosien klassikkopelistä, pullonpyörityksestä. Olemme pelanneet tätä kahdella tavalla. Ensimmäisessä versiossa jokaiselta pelaajalta vuorollaan kysytään juuri hänelle kohdennettu kysymys, ja seuraavalle taas oma kysymys. Toisessa versiossa kysytään yleisesti kysymys, johon jokainen vastaa vuorollaan. 

Kolmanneksi versioksi voitanee laskea kierros, jossa jokainen pelaaja kertoo vuorossa olevasta pelaajasta jotain hyvää. Klassinen kehurinki siis. Tämä vaatii hyvän porukan (tai hämärän saunan ja juhannusyön), jotta kehut eivät tunnu kiusallisilta.

Lautapelit
Omiksi suosikeiksi nousevat ehdottomasti Alias, Huhupuheita ja Party Haaste. Miksei myös Monopoli, Afrikan tähti tai strategisemmat pelit, kuten Pandemia?

Korttipelit
Koska kuka voisi vastustaa stressiä, ristiseiskaa tai kalastusta? Myös korteista ennustaminen toimii! Tosin en ole valtavan innoissani niistä 32 lapsesta, joita kortit minulle lupasivat...



Mitä teillä on tapana tehdä illanvietoissa?

torstai 30. marraskuuta 2017

Black Friday

Aluksi täytyy vähän hehkuttaa. Olen todella innoissani ja ehkä vähän ylpeäkin siitä, että bloggaamisesta on taas tullut osa arkea. En tiedä, kuinka kauan tämä vaihe kestää, mutta nautitaan siitä nyt. Olen kirjoitellut ahkerasti, ja postausideoita on ylhäällä vaikka kuinka paljon. Pyrin aina kirjoittamaan siitä ajankohtaisimmasta aiheesta, joten postauksia ei ole toteutettu ideointijärjestyksessä. Nyt kuitenkin, kuten otsikostakin joku nokkela voi päätellä, on vuorossa Black Friday-postaus. Kehtaan kirjoittaa sen vielä, kun itse päivästä on alle viikko aikaa.

Black Friday ei ole ikinä ennen ollut minulle mikään The Shoppailupäivä. Tänä vuonna toinen osapuoli taisi saada innostuksen tarttumaan minuunkin, ja kun auto oli käytössä, niin mikäpä oli kaupoille lähtiessä. Perjantainen ostoskierros oli siitä erityinen, että yhtäkään vaatetta ei tullut ostettua. Mutta mitä minä sitten ostin?


Lopullinen syy, miksi lähdin kiertämään kauppoja Black Fridaynä, löytyy kuvasta. Muutosta saakka haaveissani on siintänyt sirompi sohvapöytä, edellisen IKEAn mustanruskean Lackin tilalle. Se on toki klassinen ja ajaton, mutta yhdistettynä muihin huonekaluihin, hieman liian kantikas ja jykevä. En etsiskellyt uutta sohvapöytää erityisen aktiivisesti, kunhan silloin tällöin silmäilin huonekaluliikkeiden tuotekuvastoja läpi. Muutama viikko sitten kävimme Sotkassa ikkunaostoksilla, ja silloin iskin silmäni tähän yksilöön. Erityisesti kolmion muoto kolahti, ja se istuu mielestäni täydellisesti divaanisohvan pariksi. Väriä arvoimme pitkään: valkoinen, musta, vai valkoinen puunvärisillä jaloilla? Olisin tykännyt erivärisistä jaloista, mutta sävy oli lattiaan nähden aivan väärä. Valkoinen taas tuntui mustaa raikkaammalta vaihtoehdolta. Harkitsin (ja osittain harkitsen edelleen) myös pöydän jalkojen maalaamista mustaksi, tai mahdollisesti lattiaan sointuvaksi. Toisaalta oma silmä on nyt alkanut tottumaan kokovalkoiseenkin pöytään. Mitä te tekisitte? 


Palokan kotikeskuksesta tarttui mukaan muutakin. Olemme haaveilleet pitkään kenkätelineistä eteisen ja makuuhuoneen henkarikaappeihin, ja Black Friday tarjosi ratkaisun myös tähän tarpeeseen. Nappasimme nimittäin Jyskistä mukaan kaksi valkoista kenkätelinettä. Ihanaa mikä järjestys kaapeissa vallitsee entiseen verrattuna!


Kärkkäiseltä mukaan lähti Blokus-lautapeli, jota olen halunnut pitkään. En ole koskaan pelannut tätä, mutta voiko peli olla huono jos se sisältää geometrisiä ja kiiltäviä palasia?? Ehkä pääsen testaamaan sitä viikonloppuna seuraavien pikkujoulujen merkeissä...


Suunnistin kauppakeskus Sepän Glitteriin oikeastaan ihan toisen ostoksen perässä, jonka haluan esitellä myöhemmin aivan omana postauksenaan. Samalla mukaan kuitenkin tarttui enempi vähempi heräteostoksena joulukuusikorvikset. En valitettavasti omista sellaista ihanan kamalaa poro/joulupukki/lumiukkoneuletta, jota pidetään hyvän mielen pikkujouluissa. Ajattelin, että nämä saavat nyt tähän hätään kelvata. Koska onhan nämä nyt ihanat!


Liikkeistä minulle uusi tuttavuus oli niin ikään Sepässä sijaitseva Ruohonjuuri. Ekologiset arvot ovat tämän vuoden aikana saaneet yhä enemmän jalansijaa omissa valinnoissani (kuulostaapa uskottavalta mainita tämä ostospostauksessa). Bee's Wrap on siis ekologisempi vaihtoehto muovikelmulle. Näin siitä viime keväänä tuote-esittelvideon facebookissa, ja idea onnistui vakuuttamaan minut. Perjantai oli oiva aika  käydä hakemassa tämä testiin, ja ainakin alku on vaikuttanut lupaavalta. Jäämme seuraamaan...

Edellisten lisäksi ostin jouluteemaan liittyen tonttulakin ja jouluisen Love Actually -leffan. Suunnitelmissa onkin pitää leffailta glögimukin ja tonttulakin kera heti kun opiskelukiireet alkavat helpottaa. Onneksi siihen ei mene enää kauaa

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Luminous Finland 100 Olavinlinnan valoteos + Pako linnasta

Eilen oli viimeinen kerta kun kävin Savonlinnassa tämän vuoden puolella, ja samalla ensimmäinen kerta kun reissu kesti yön yli. Yökyläily johtui osittain tämän päivän graduseminaarista, mutta ennen kaikkea eilisiltaisesta visiitistä Olavinlinnaan.

Luminous on valotaidekokonaisuus, joka toteutetaan ympäri Suomea itsenäisyyden juhlavuoden hengessä. Teoksista vastaa valotaiteilija Kari Kola. Eilen valotaide löysi tiensä Savonlinnaan, ja puki sekä Olavinlinnan että Tallisaaren sinivalkoisiin väreihin. Valotaideteos oli houkutellut ihastelijoita paikalle sankoin joukoin. Olinkin lähestulkoon vaikuttuneempi väkimäärästä kuin valoista, vaikka valot olivat henkeäsalpaavat.



Alkuperäinen syy, miksi suunnistimme kohti Olavinlinnaa, löytyi kuitenkin linnan sisältä. Linnaan oli nimittäin järjestetty escape room/way out -tyyppinen tapahtuma, jossa tarkoituksena oli paeta linnasta Matti Pentinpojan vihjeitä ja ohjeita noudattaen. Aikaa pakenemiseen oli kaksi tuntia, joiden aikana linnaa koluttiin aina kellarista kellotornin huipulle saakka lisävihjeitä, yksityiskohtia ja lahjuksia etsien. Ennen lähtöä en ollut erityisen innoisstani - takana oleva pitkä päivä oli vaatinut veronsa ja olisin melkein mieluummin jäänyt sohvalle katsomaan telkkaria. Tehtävät veivät kuitenkin mennessään, ja jossain vaiheessa huomasin uppoutuneeni täysin 1800-luvun Olavinlinnasta pakenemiseen. Kouluhommat unohtuivat takuuvarmasti paremmin kuin telkkarin äärellä!

En ollut koskaan aikaisemmin käynyt pakohuoneissa (saati sitten linnoissa), ja kokemus oli todella positiivinen. Linna oli täynnä näyttelijöitä, jotka eläytyivät rooleihinsa vankeina ja kamarineiteinä aina pukeutumista myöten. Tehtävät vaihtelivat, ja (vastoin ennakkokäsitystäni) niissä tarvittiin matemaattisen päättelyn lisäksi niin kartanlukutaitoa kuin vakaata kättäkin. Jokainen jäsen tiimissämme pääsi loistamaan jossain kohtaa. Minä varmaan lähinnä huonon kauhuleffan tähtenä, kun katosta tipahti lukki lukemani kartan päälle...

Ehkä parasta oli linnan koluaminen lattiasta kattoon. Olen aiemmin käynyt Olavinlinnassa kolmesti, kaikilla kerroilla linnanjuhlissa. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että linna on muuten aika paljon suurempi kuin miltä tanssiaissalin ja ravintolan perusteella vaikuttaa. Samalla sai myös hyvän treenin. Olavinlinnassa on nimittäin jyrkkiä ja korkeita portaita. Paljon.

Kaiken kaikkiaan ilta oli loistava (kirjaimellisesti, hehe) ja totean ykskantaan, että kannatti lähteä. Ehkä uskaltaudun pakohuoneisiin myös jatkossa. Tosin ilman hämähäkkejä, kiitos.
 



PS. Seuraavan kännykän vaatimuslistalla voisi olla parempi kamera :D

maanantai 27. marraskuuta 2017

Pikkujouluja

Tämän vuoden ensimmäiset pikkujoulut olivat yksi syksyn odotetuimmista tapahtumista, ja niitä vietettiin pidemmän kaavan mukaan, lauantaiaamusta sunnuntai-iltapäivään saakka. Reiluun vuorokauteen saatiin mahtumaan niin ravintolaillallista, saunailtaa, perinteistä nyyttärimättömeininkiä, kahvihetkeä, joululauluja, tietokilpailuja kuin pyjamabileitäkin. Kyseessä oli tietysti Savonlinnatyttöjen visiitti Jyväskylään.

Opiskelukavereiden merkitys on korostunut sitä enemmän, mitä pidemmälle opinnoisa ollaan tultu. Opintojen alussa olimme tekemisissä päivittäin. Olemme käyneet kursseja hieman eri tahtiin ja  läsnäoloa on muutenkin jäljellä enää vähän, minkä lisäksi eri sivuaineet hajauttavat tiivistä porukkaa entisestään. Ja tietysti se, että eräs ystävistä vaihtoi maisterihaussa koko yliopistoa. Tapaamiset - etenkään koko porukalla - ovat siis nykyään hyvin harvinaista herkkua. Kun muistelee edellisten vuosien aikataulusäätöä ja kalentereiden synkkaamista, oli suorastaan uskomatonta että ensimmäinen ehdotettu päivämäärä sopi kaikille.

Pikkujoulujen yksityiskohtien kuvaaminen tässä yhteydessä ei ole tarkoituksenmukaista (kuulosti muuten ihan tenttikirjalauseelta, olenkohan lukenut liikaa?) vaan annan kuvien puhua puolestaan.









sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Joulustressi

Olen aina ajatellut joulustressin liittyvän jouluvalmisteluihin. Siihen, kuinka on niin valtavasti tekemistä ennen joulua. Pitäisi tehdä joulukortit, siivota, hakea kuusi, laittaa ruokaa, ostaa lahjat, siivota uudelleen ja muistaa myös pyyhkiä se kattilakaappi. Mahdollisesti myös stressiä rahanmenosta. Tiivistettynä kuitenkin olen aina mieltänyt joulustressin liittyvän ulkoisiin puitteisiin.

En ole ikinä ollut joulustressaaja. Tämä toki voi johtua myös siitä, että en ole koskaan ollut päävastuussa esimerkiksi jouluaterian valmistamisesta. Tänään kuitenkin huomasin ensimmäisen kerran kysyvän hiljaa itseltäni, että miksi pitää olla joku joulu?

Minun stressini liittyy nimittäin siihen, missä joulun viettäisin. Minulla ei todennäköisesti koskaan ole ollut kahta samanlaista joulua - jo pienenä jouluja vietettiin molemmissa mummoloissa, toisinaan muiden sukulaisten luona, toisinaan joku sukulaisista tuli meille. Repertuaari laajeni entisestään, kun vanhempani erosivat reilu 10 vuotta sitten. Lapsena joulunviettopaikkaa ei kuitenkaan tarvinnut murehtia, kun meni kiltisti sinne minne muutkin. 

Viime joulun vietimme Jeren kotona, joten tänä vuonna olisi loogisesti vuoro olla minun sukulaisteni kanssa. Yhtäkkiä en haluakaan tehdä valintaa siitä, vietänkö joulun äidin suvun vai isän suvun kanssa (meillä ei siis ole ollut mitään perinteistä vuorovuosijärjestelmää). Molemmat ovat äärettömän rakkaita, ja molempiin joulunviettotapoihin liittyy omat hyvät ja huonot puolensa. Tuntuu pahalta, että tekee mitä tahansa, tuottaa aina pettymyksen jollekin. 

Paljonkohan maksaisi menolippu vaikka Thaimaahan?

torstai 23. marraskuuta 2017

Isolla kirkolla

Bloggaajilla on tapana kertoa reissuistaan, joten minäkin aion nyt tehdä niin (asiaan voi vaikuttaa myös se, että toinen vaihtoehto olisi katsoa videoluentoa kvantitatiivisesta tutkimuksesta...). Edeltävä viikonloppu kului nimittäin pääkaupunkiseudulla, Vantaalla ja Helsingissä. Nyt kun reissua on ehtinyt sulattelemaan vajaan viikon verran, on noihin fiiliksiin hyvä palata. Eli mitä reissusta sitten jäi käteen?



Suunnittelimme alkusyksystä tekevämme kylpyläloman johonkin Suomen kolkkaan, ja lopulta päädyimme varaamaan huoneen Vantaalta, viihdekeskus Flamingosta. Kylpylän hintaa ei tosin silloin huomattu tarkistaa. Kuten arvata saattaa, pääkaupunkiseudun hinnat järkyttivät ja kylpylä jäi kokeilematta. Mutta keksittiinhän tuota tekemistä muutenkin. Ravintolatarjonta oli kattava, ostoskeskus Jumbo käytännössä saman katon alla, hohtogolf hauskaa ja kulkuyhteys Helsinkiin erittäin hyvä.


Juuri kulkuyhteydet jäivätkin erityisesti mieleen. Olen käyttänyt paikallisliikennettä kiitettävissä määrin Jyväskylässä, Tampereella ja Savonlinnassa, joten koen osaavani liikkua paikallisilla ja lukea esimerkiksi aikatauluja (uskokaa tai älkää, tämäkään ei muuten ole mikään itsestäänselvyys!). Pääkaupunkiseudun paikallisliikenteestä erikoisen teki kuitenkin se, että niitä aikatauluja ei tarvinnut lukea. Marssit vain pysäkille tai asemalle, ja bussi/juna/ratikka tuli seuraavan 10 minuutin sisällä. Toista on esimerkiksi Jyväskylässä, jossa linkistä myöhästyttyäsi voit palata kotiin juomaan kupposen teetä ja yrittää tunnin päästä uudelleen. Lisäksi suuret numeromäärät järkyttivät - matkustimme paljon bussilla 615, kun taas kotiseudulla bussien numerot taitavat loppua yhteyteen 43. Myös laitureita oli valtavasti. Pari kertaa tuli tuijotettua reittiopasta epäuskoisena, kun se käski suunnistaa laiturille 17. Miten laitureita voi olla 17? Mitä tapahtui tutulle ja turvalliselle viidelle?


Tämä oli laskujeni mukaan neljäs kerta, kun minulla on ollut mahdollisuus liikkua Helsingissä vapaasti, ja edellisilläkin kerroilla mahdollisuus on rajoittunut esimerkiksi tunnin vapaa-aikaan kaupungilla ennen paluukyydin lähtemistä tai läpikulkumatkaan keskustasta festarialueelle. Kyllä kanssaihmisillä oli hauskaa, kun minä en olisi osannut suunnistaa edes Kampista rautatieasemalle.


Eli vastauksena kysymykseen, "mitä reissusta sitten jäi käteen?", vastaisin, että perspektiiviä. Jonkinlainen käsitys siitä, miten esimerkiksi Helsingin ja Jyväskylän kokoluokka ja ne kulkuyhteydet eroavat toisistaan. Harmaa (mutta parempi kuin entinen olematon) käsitys keskustan kartasta. Jonkinlainen varmuus siitä, että pärjään kyllä vieraassakin kaupungissa, vaikka se olisi kotikaupunkia huomattavasti suurempi. Varmuus siitä, että pienempi kaupunki on kuitenkin se minun juttuni. Sekä uudet kengät, Zaran neule ja kaksi uutta glögimukia joita ei Jyväskylästä enää löytynyt!


Samana viikonloppuna auennutta länsimetroa ei sentään uskallettu käydä testaamassa. Tiedä mihin oltaisiin jouduttu.

Okei myönnetään. Oon umpisurkea kirjoittamaan näitä "must"-postauksia :D

tiistai 7. marraskuuta 2017

47 yötä jouluun on

Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka nopeasti aika on tänä vuonna kulunut. Että hämmästyn aina siitä, kuinka pitkällä syksyssä ollaan jo menossa. Nyt jokin on kuitenkin kierähtänyt nurin niskoin - olen jo aikaani edellä.

Kuten monesti aiemminkin olen todennut, minulla on aina ollut periaate, että joulua aletaan hössöttää vasta joulukuussa. Sitten tuli vuosi 2017. Lokakuun puoilvälin tienoilla aloin jo kierrellä kauppoja oikeanlaisten jouluvalojen toivossa (ne ovat kausivaloja, selitin itselleni). Lokakuun lopussa löysin itseni ihailemasta joulukoristeita (katselen vain joulukuun varalle). Marraskuun alussa joimme ensimmäiset glögit kynttilöiden valossa (ihan vain flunssan takia), pystytimme äidin kanssa joulukorttitalkoot (koska äiti ehdotti, enhän voinut kieltäytyäkään) ja kiertelin markettien leluosastoja katsellen kummilapsille sopivia lahjoja, ja ehkä myös muutamaa kivaa lautapeliä itselle lahjaksi (mutta vain hintavertailun vuoksi).

Onneksi edes pikkujouluja saa suunnitella ilman että kokee olevansa liian aikaisessa.

Pakko kai se on myöntää, että tänä vuonna kaikilla periaatteilla on heitetty sitä kuuluisaa vesilintua. Lintuparka.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Ajan tappamisesta

Viime vuosi kului uskomattoman nopeasti. Syksy kului nopeasti käynnissä olleen työharjoittelun ansiosta. Työharjoittelun takia syksyn opiskelut alkoivat oikeastaan vasta marraskuussa, joulu tuli siten äkkiä, ja yhtäkkiä olikin jo toukokuu.

Tänä vuonna aika on kuitenkin kulunut vieläkin nopeammin. Savonlinnan Timpparisteilystä (jossa tosin itse en ollut mukana) on aikaa jo lähes pari viikkoa, kun viime vuonna se tuntui koittavan vasta harkan loppupuolella. Myös Kauppakadun ja Hämeenkadun approt ovat nyt takana päin. Ennen viimeviikkoisia Kauppakadun approja en ollut vielä ehtinyt vetää edes opiskelijahaalareita jalkaani tämän syksyn puolella, puhumattakaan, että olisin saanut viimekeväiset haalarimerkit liimattua paikalleen.

Ehkä ajan kuluminen johtuu siitä, että tänä vuonna olen onnellisempi kuin yhtenäkään aikaisempana opiskeluvuotena. Tänä vuonna aikaa ei tarvitse tappaa. Sen sijaan se voisi puolestani kulua vaikka vähän hitaamminkin.

Voiko mitään sellaista edes tappaa, mitä ei saa kiinni?

lauantai 30. syyskuuta 2017

Pinaattiletut

Ruskaisen (kirjoitin ensin kauniin mutta sitten vilkaisin pihalle) lauantaipäivän kunniaksi ajattelin jakaa teille erään onnistuneen ruokakokeilun. Tein nimittäin ensimmäistä kertaa itse pinaattilettuja!

Pinaattiletut ovat aina yhdistyneet mielessäni eineksiin, jotka taas eivät luo positiivisia tai terveellisiä mielleyhtymiä. Ehkä siksi en ole koskaan tajunnut edes ajatella, että niitäkin voisi tai kannattaisi tehdä itse. Muutama viikko takaperin selasin kuitenkin facebookia illalla ennen nukkumaanmenoa, ja törmäsin helpolta kuulostavaan reseptiin. Nappasin siitä puolinukuksissa kuvakaappauksen ennen simahtamista.

Mies viettää viikonloppua rymyten inttitovereidensa kanssa jossain päin Suomea. Yksin kotona ollessani kaipasin helppoa ja simppeliä reseptiä. Kaivoin siis kuvakaappauksen esiin, ja aloin kokkaamaan. Mikä muuten kannatti!



Oheinen resepti on siis bongattu facebook-ryhmästä Tavoitteena terveellisempi elämä.

4dl kaurahiutaleita 
150g pakastepinaattia
3 kananmunaa
5dl maitoa 
1 tl suolaa

Hienonna kaurahiutaleet blenderissä jauhoksi
Sulata pinaatti
Sekoita ainekset keskenään
Paista pannulla kuten tavalliset letut

En muista, olenko koskaan syönyt yhtä herkullisia pinaattilettuja. Ensimmäisen koeletun jälkeen nämä olivat myös helpompia ja nopeampia paistaa, kuin tavalliset letut. Bonuksena päivän pirkkaniksi: Jos sulanut pinaatti meinaa takertua pussiin, kaada pari desiä maitoa pinaattipussiin, ja sitten vasta taikinakulhoon (tai missä ikinä sekoitatkaan ainekset). Pinaatti huuhtoutuu maidon mukana. Nobelia, anyone?

Omasta mielestäni pinaattiletut kuuluu ehdottomasti syödä puolukkahillon kanssa. Lukioaikaan törmäsin kuitenkin myös aivan uusiin tapoihin. Pinaattilettuja on eri puolilla Suomea ja eri perheissä syöty ainakin puolukkahillon, mansikkahillon, voin ja sokerin kanssa. Tai sitten ihan pelkiltään. 

Miten pinaattiletut syödään teillä?

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

En ole avannut bloggeria miltei puoleen vuoteen. Blogin kirjoittaminen on saanut väistyä, kun elämään on tullut muita, tärkeämpiä asioita. Olen tehnyt töitä ja totutellut taas vanhaan kotikaupunkiin. Tavannut vanhoja ystäviä. Opetellut elämää avovaimona nyt, kun mieskin on palannut kesätöistä kotikonnuiltaan. Haalinut kasaan viimeisiä opintoja ja uppoutunut gradun työstämiseen. Valmistautunut henkisesti pian koittavaan siirtymään opiskelijaelämästä työeämään.

Olen kirjoittanut blogia keväästä 2010, lukion ensimmäiseltä luokalta saakka. Toisinaan aktiivisemmin, toisinaan hyvin satunnaisesti. Blogi on siis kattanut käytännössä koko opiskeluaikani, aina oppivelvollisuuden päättymisestä saakka. Lukion, vuoden ammattikoulussa, kolme vuotta yliopistossa. Yli 7 vuotta. Etenkin viime aikoina olen usein suunnitellut lopettavani, siirtäväni koko blogin omiin yksityisiin arkistoihini, pois internetistä. Nyt kun tarkoitus on valmistua ensi keväänä, tajusin haluavani kirjoittaa blogia vielä tämän vuoden. Sitten kokonaisuudesta tulee jokseenkin ehjä, vaikka blogipostaukset tietysti paljastavatkin vain poikkileikkauksen siitä, mitä nämä vuodet ovat pitäneet sisällään.

Joten aloitetaan tästä hetkestä; mitä minulle kuuluu nyt?

Istun itsekseni kotisohvalla. Mies on käymässä kotonaan. Sohva on hankittu kesällä. Kuten myös uusi, ihanan leveä sänky. Mutta sohva. Siinä kelpaa istua, tunnelmoida kynttilää flanellihousuissa ja vanhassa, virttyneessä heppapaidassa, joka on maailman mukavin paita. Odottaa Outlanderin kolmannen kauden alkua ja rapistella samalla suklaalevy auki.

Olen onnellinen. Ja siinä on kaikki, mitä tämänhetkisistä kuulumisistani on tärkeää tietää.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Juhuu Jyväskylä?

Istun linja-autossa matkalla Savonlinnaan. Kaikki on hyvin - huomenna on tiedossa mukavaa ohjelmaa, rakas poikaystäväni istuu vieressäni ja korvanapeista soi Haloo Helsinki! Yllättäen, vaikkakin jo alkumatkasta tajuan, että tämä on tavalla tai toisella viimeinen tällainen matkani Savonlinnaan omaan kotiini. Kun seuraavan kerran palaan Jyväskylästä Savonlinnaan, on suurin osa tavaroistani jo viety pois, ja asunto kaikuu tyhjyyttään. Tämän havainnon myötä myös oma olo tuntuu jotenkin kovin tyhjältä.


Puukko mun rintaan, en enää palaa
Tahdon irrottaa, koska se helpottaa
Mutta ne muistot mua tänään halaa


Olen pohtinut paljon sitä, millainen tunteidenkäsittelijä olen. Olen lopulta tullut siihen tulokseen, että uskon mieltäpainavien asioiden käsittelyyn. Toisin sanoen tunteissa on lupa rypeä ja velloa, kunnes ko. tunteet ovat palaneet loppuun, eikä niistä saa enää uutta irti. Sitten on aika jatkaa matkaa.

Luulin käsitelleeni muuton jo. Muutama viikko sitten istuin yksin parvekkeella katselemassa tähtitaivasta ja pohdin, kuinka uuden aikakauden alku on väistämättä myös toisen loppu. Huokaisin syvään, ja luulin surun ja haikeuden poistuvan tuolla uloshengityksellä. Että kehoon jäi jäljelle vain rauhallista onnea.


Yksi askel taakse, kaksi eteenpäin
Kyl tää tästä vielä kääntyy oikeinpäin.


Mutta se oli ennen tätä iltaa. Yhtäkkiä minua itkettää kovasti, vaikka kaikki on hyvin. Eikä kyse ole myöskään siitä, ettenkö tahtoisi Jyväskylään muuttaa. Olen muutosta valtavan innoissani, todella. Silti minua heikottaa. En uskalla sulkea silmiä, jotta tarpeettomat kyyneleet eivät valuisi. On sekin joskus ihan ok, mutta ei juuri nyt. Ei bussissa kiitos.

Siitä huolimatta, jokin valaa minuun lujuutta ja tahdonvoimaa, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Hetken pohdinnan jälkeen tulen siihen tulokseen, että se jokin on kuulokkeista soiva Haloo Helsinki! Kuinka moni säe sopiikaan tähän hetkeen niin täydellisesti? Eikä vähiten johtopäätös nykyisestä maailman menosta:


Sulje silmäsi ja hengitä, 
kyllä kaikesta sä vielä selviät.

torstai 2. maaliskuuta 2017

ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZÅÄÖ

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka kirjoittaminen ja lukeminen ruokkivat toisiaan? Olen tiedostanut tämän aikaisemminkin, mutta kuluneet viikot ovat silti tarjonneet uuden oivalluksen: tekstilajilla ei oikeastaan ole mitään väliä.

En ole varma, kumpi tapahtui ensin, muna vai kana - tenttikirja vai kandi. Kuluneen lukukauden aikana olen lukenut kenties enemmän tenttikirjallisuutta kuin koskaan. Suomeksi ja englanniksi, psykologiasta, kirjoittamaan oppimisesta ja mediakasvatuksesta. Samaan aikaan olen (vihdoin) aloittanut kandidaatintutkielman kirjoittamisen. Kandin ensimmäisen sivun taisin sittemmin kirjoittaa kokonaan uudestaan, kun alkuperäinen teksti ei miellyttänyt silmää. Pikkuhiljaa sekä lukeminen että kirjoittaminen ovat kuitenkin käyneet helpommiksi, jopa mukaviksi. Ja yhtäkkiä - huomaan taas haluavani ahmia tekstiä ja tuottaa sitä itse.

Tällä saattaa olla tekemistä lähestyvän äidinkielen ja kirjallisuuden tentin kanssa. Tenttikirjat ovat painottuneet vahvasti tekstintulkintaan ja sen opettamiseen. Yhtäkkiä muistan taas, miksi rakastin äidinkieltä yläkoulussa ja lukiossa. Yhtäkkiä myös oma inspiraatio koko opetustyötä kohtaan on kokenut huiman nousujohdanteen. Yhtäkkiä tajuan, että minulla on käsissäni avaimet, joiden avulla tulevat oppilaani voivat astua sanojen lumoavaan maailmaan.

Vaikka oma lukeminen ja tekstintuottaminen on viime vuosina painottunut vahvasti tieteelliseen kirjallisuuteen, olen viime aikoina kierrellyt kirjakauppojen ja kirjastojen romaaniosastoja tietty kiilto silmissäni - tuon ja tuon tahdon lukea. Myös hautautunut unelma oman kirjan kirjoittamisesta on jälleen herännyt eloon, olkoonkin, että sen aika ei ole vielä.

Ehkä siihen on kuitenkin syynsä, että palo blogipostauksen kirjoittamiseen syntyi juuri nyt.



torstai 23. helmikuuta 2017

Wind of Change

Nyt aion kirjoittaa aiheesta, josta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo muutama viikko. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi ennen kuin nyt, kun toinen vaihtoehto on tarttua joko tenttikirjaan tai kandiin. Kohtalotovereita? Joka tapauksessa, isoja uutisia. Savolaisvuoteni (joita ehti kertymään lähes 7) ovat nyt tulossa päätökseensä. Muutan nimittäin huhtikuun alussa takaisin Jyväskylään!

Ensin hieman pohjustusta: Tavoitteenani on valmistua yliopistosta 4 vuodessa. Tätä tavoitetta silmälläpitäen olen tämän vuoden aikana suorittanut maisterivaiheen opintoja jo jokseenkin ahkerasti, minkä vuoksi minulla on ensi vuonna hyvin vähän läsnäoloa jäljellä. Alunperin tarkoituksenani oli käydä myös syventävä, 4. vuodelle tarkoitettu opetusharjoittelu tänä keväänä, ja muuttaa kesällä Jyväskylään. Lopulta norssin kiintiö ei riittänyt ottamaan meitä "ylimääräisiä" harjoitteluun, joten läsnäoloa vaativat opinnot ovat tältä vuodelta purkissa jo maaliskuun lopussa. Pääsimme siis aikaistamaan muuttoa kahdella kuukaudella.



Ajatus Savonlinnan ja Jyväskylän välillä ravaamisesta voi kuulostaa karmaisevalta (ja kalliilta), mutta tarkemmin ajateltuna: teenhän sitä jo nyt. Suurin muutos tulee olemaan se, ettei minulla ole omaa tukikohtaa Savonlinnassa. Usein läsnäoloa on kuitenkin vain yhtenä päivänä viikossa, jolloin päiväreissu riittää. Jos ei riitä, ovat ystävät luvanneet tarjota yösijan. Matkat olen oppinut tämän vuoden aikana käyttämään opiskeluun, joten aikaresurssitkaan eivät vähene turhan merkittävästi. Eikä opiskelija voi unohtaa myöskään taloudellisia hyötyjä: Uusi järjestely tulee loppujen lopuksi todella paljon halvemmaksi.

Rahallinen säästö johtuu pitkälti siitä, että huhtikuusta alkaen meitä on kaksi henkilöä jakamassa vuokran. Muutamme siis vihdoin, lähes kolmen vuoden seurustelun jälkeen, Jeren kanssa yhteiseen asuntoon. Tässä on taas yksi peruste muutolle. Parisuhdekeskeisenä persoonana toisen läsnäolon suoma henkinen tuki on kultaakin kalliimpaa. Esimerkkinä toimii tämä vuosi: Vaikka olen matkustanut jatkuvasti ja kokenut sen raskaaksi, olen silti huomattavasti paremmassa hapessa kuin edellisinä opiskeluvuosina, jolloin ehdimme tapaamaan vain muutaman viikon välein. Lisäksi suurin osa ystävistäni asuu Jyväskylässä.

Asumukseksi valikoitui pieni kolmio Jyväskylän Kivääritehtaalta. Ei, lapsia ei ole tulossa vaikka kolmioon muutammekin :D. Gradujen ja kandien puskiessa päälle kaksio saattaisi käydä pieneksi, joten koimme yhden ylimääräisen huoneen järkevänä ratkaisuna. Siivoillessa voi sitten pohtia, oliko se sittenkään niin hyvä idea...


Moni varmasti pitää minua hulluna, muuttaa nyt yli 200km päähän koulustaan! Ehkä se onkin hieman hullua. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kevein perustein tällaista päätöstä ei ole tehty. En voi väittää, etteikö minuakin jännittäisi. Pelkään, että ensi vuoden aikana tajuan tämän olleen huono päätös. Toisaalta, yhtä hyvin (tai kenties vielä todennäköisemmin) saattaisin katua Savonlinnaan jäämistä. Onko elämässä lopulta olemassakaan suurta muutosta, joka ei epäilyttäisi tippaakaan? Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin valtavan innoissani ja odotan muuttoa päivä päivältä enemmän. Huhtikuu, tule jo!

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Haamuja menneisyydestä

Moni vanhemmista lukijoista muistaa, kuinka lukioaikana teatteri oli minulle tärkeä harrastus. Seisoin ylpeänä Rautalammin lukion oman Satulateatterin riveissä, ja pääsin kokeilemaan siipiäni myös ohjaajana Stage-proggiksen kautta. Lukion jälkeen teatteriharrastus kuitenkin jäi. Tämän illan jälkeen en voi ymmärtää, miksi niin kävi. Tai ehkä sittenkin voin. 

Ronja Ryövärintytär 2012

Tänään kävelin jälleen kerran kirjaston kivijalan ovista sisään, Satulateatterin lavasteiden keskelle. Suuntasin kuitenkin askeleeni katsomoon ja valmistauduin seuraamaan tämän talven proggista, Viänänen goes to the Jatkosotaa. Näytelmää oli kehuttu somessa valtavasti, ja kuten myöhemmin sain huomata, ei ollenkaan syyttä. Olen yhä järkyttynyt omista reaktioistani. Kuinka on mahdollista itkeä ja nauraa yhtäaikaa? Tunneskaala reilun tunnin aikana oli valtava. Keräilen itseäni edelleen, yli kaksi tuntia esityksen päättymisen jälkeen. Lisäksi yhdyn somen hehkutukseen siitä, kuinka taitavia näyttelijöitä Satulateatteri pitääkään sisällään. Vai onko minulla muka vaihtoehtoja? 

Koko sekavaan tunneskaalaan kuuluu myös ripaus nostalgiaa - ja ylpeyttä. Satulateatterissa esiintyy nyt niitä lapsia ja nuoria, joita olin itse ohjaamassa Stage-proggiksessa. Saman ikäisenä, kuin he ovat nyt. 

Itse esityksen ohella minua liikutti suuresti se seikka, että Rautalammin lukion ja Satulateatterin henki on selvästi entisellään. Encore-biisin riemu oli käsinkosketeltavaa, ja hetkeksi unohdin jopa oman haikeuteni siitä, etten kuulunut enää kyseiseen teatteriväkeen. 

Okei, huijasin. Haikeus tuli vasta esityksen jälkeen. Esityksen aikana en edes muistanut omaa elämääni. Ehkä paluu arkeen tuntuikin juuri siksi niin hämmentävältä - kuin oma elämä olisi ollut pausella sen reilun tunnin ajan, jonka esitys kesti. Sitten yhtäkkiä pitää taas painaa elämä pyörimään ja pohtia, että mites hitossa minä olen tähän päätynyt.

Stage 2012

Vaikka toisaalta, kerran satulateatterilainen, aina satulateatterilainen. Tuttuja moikatessa vastaanotto ja kohtaaminen ovat yhtä lämpimiä, kuin lukioaikoina. Tuttu koulusihteeri istuu edelleen vieressä jakamassa fiiliksiä ja kuulumisia, opettajia voi mennä halaamaan ihan vain koska nyt sattuu tuntumaan siltä. Ehkä juuri tässä on syy, miksi teatteriharrastus jäi. En usko, että voin kokea samaa yhteishenkeä enää muualla. Vaikka ehkä voisinkin.

En oikein tiedä, kuinka päättäisin tämän purkauksen. Yleensä kirjoittaminen auttaa käsittelemään omia sekavia tunteita, mutta tärisen edelleen. Ehkä tyydyn yksinkertaisesti toteamaan, että jos teillä koskaan on mahdollisuuksia käydä katsomassa Satulateatterin esityksiä, käykää. Ette tule pettymään.