Juhuu Jyväskylä?

Istun linja-autossa matkalla Savonlinnaan. Kaikki on hyvin - huomenna on tiedossa mukavaa ohjelmaa, rakas poikaystäväni istuu vieressäni ja korvanapeista soi Haloo Helsinki! Yllättäen, vaikkakin jo alkumatkasta tajuan, että tämä on tavalla tai toisella viimeinen tällainen matkani Savonlinnaan omaan kotiini. Kun seuraavan kerran palaan Jyväskylästä Savonlinnaan, on suurin osa tavaroistani jo viety pois, ja asunto kaikuu tyhjyyttään. Tämän havainnon myötä myös oma olo tuntuu jotenkin kovin tyhjältä.

Puukko mun rintaan, en enää palaa

Tahdon irrottaa, koska se helpottaa

Mutta ne muistot mua tänään halaa

Olen pohtinut paljon sitä, millainen tunteidenkäsittelijä olen. Olen lopulta tullut siihen tulokseen, että uskon mieltäpainavien asioiden käsittelyyn. Toisin sanoen tunteissa on lupa rypeä ja velloa, kunnes ko. tunteet ovat palaneet loppuun, eikä niistä saa enää uutta irti. Sitten on aika jatkaa matkaa.

Luulin käsitelleeni muuton jo. Muutama viikko sitten istuin yksin parvekkeella katselemassa tähtitaivasta ja pohdin, kuinka uuden aikakauden alku on väistämättä myös toisen loppu. Huokaisin syvään, ja luulin surun ja haikeuden poistuvan tuolla uloshengityksellä. Että kehoon jäi jäljelle vain rauhallista onnea.

Yksi askel taakse, kaksi eteenpäin

Kyl tää tästä vielä kääntyy oikeinpäin.

Mutta se oli ennen tätä iltaa. Yhtäkkiä minua itkettää kovasti, vaikka kaikki on hyvin. Eikä kyse ole myöskään siitä, ettenkö tahtoisi Jyväskylään muuttaa. Olen muutosta valtavan innoissani, todella. Silti minua heikottaa. En uskalla sulkea silmiä, jotta tarpeettomat kyyneleet eivät valuisi. On sekin joskus ihan ok, mutta ei juuri nyt. Ei bussissa kiitos.

Siitä huolimatta, jokin valaa minuun lujuutta ja tahdonvoimaa, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Hetken pohdinnan jälkeen tulen siihen tulokseen, että se jokin on kuulokkeista soiva Haloo Helsinki! Kuinka moni säe sopiikaan tähän hetkeen niin täydellisesti? Eikä vähiten johtopäätös nykyisestä maailman menosta:

Sulje silmäsi ja hengitä, 

kyllä kaikesta sä vielä selviät.

ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZÅÄÖ

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka kirjoittaminen ja lukeminen ruokkivat toisiaan? Olen tiedostanut tämän aikaisemminkin, mutta kuluneet viikot ovat silti tarjonneet uuden oivalluksen: tekstilajilla ei oikeastaan ole mitään väliä.

En ole varma, kumpi tapahtui ensin, muna vai kana - tenttikirja vai kandi. Kuluneen lukukauden aikana olen lukenut kenties enemmän tenttikirjallisuutta kuin koskaan. Suomeksi ja englanniksi, psykologiasta, kirjoittamaan oppimisesta ja mediakasvatuksesta. Samaan aikaan olen (vihdoin) aloittanut kandidaatintutkielman kirjoittamisen. Kandin ensimmäisen sivun taisin sittemmin kirjoittaa kokonaan uudestaan, kun alkuperäinen teksti ei miellyttänyt silmää. Pikkuhiljaa sekä lukeminen että kirjoittaminen ovat kuitenkin käyneet helpommiksi, jopa mukaviksi. Ja yhtäkkiä - huomaan taas haluavani ahmia tekstiä ja tuottaa sitä itse.

Tällä saattaa olla tekemistä lähestyvän äidinkielen ja kirjallisuuden tentin kanssa. Tenttikirjat ovat painottuneet vahvasti tekstintulkintaan ja sen opettamiseen. Yhtäkkiä muistan taas, miksi rakastin äidinkieltä yläkoulussa ja lukiossa. Yhtäkkiä myös oma inspiraatio koko opetustyötä kohtaan on kokenut huiman nousujohdanteen. Yhtäkkiä tajuan, että minulla on käsissäni avaimet, joiden avulla tulevat oppilaani voivat astua sanojen lumoavaan maailmaan.

Vaikka oma lukeminen ja tekstintuottaminen on viime vuosina painottunut vahvasti tieteelliseen kirjallisuuteen, olen viime aikoina kierrellyt kirjakauppojen ja kirjastojen romaaniosastoja tietty kiilto silmissäni - tuon ja tuon tahdon lukea. Myös hautautunut unelma oman kirjan kirjoittamisesta on jälleen herännyt eloon, olkoonkin, että sen aika ei ole vielä.

Ehkä siihen on kuitenkin syynsä, että palo blogipostauksen kirjoittamiseen syntyi juuri nyt.