Hetkessä

Televisiosarjoissa kesälomat poikkeavat arjesta täysin. Hahmot lähtevät interreilaamaan tai etsimään itseään palmujen alle, tarttuvat odottamattomiin työtarjouksiin jotka innoittavat uravalintaa, tai juhlivat läpi kesän ja työntävät huomisen mielestään. 

Valitettavasti tätä tapahtuu vain televisiossa. Palmujen sijasta matkustin Jyväskylään Harjun tornin katveeseen, en varsinaisesti koe kitkemisen olevan sitä mitä tahdon palavasti tehdä lopun elämääni, enkä ole aamuherätysten vuoksi juuri juhlinutkaan. Ainakaan unohtamatta sitä seuraavan aamun herätystä. Jotakin elokuvamaista minullekin on kuitenkin tapahtunut.

Tässä vaiheessa olisi hienoa kertoa, kuinka koko elämäni on saanut uuden suunnan ja olen saavuttanut zen-tilani aamujoogalla. Kuinka some on poissa mielestä ja olen raivannut tilaa oikeiden ystävien tapaamiselle. En kuitenkaan ole koko kesänä saanut aikaiseksi joogatunnille ilmoittautumista, enkä ole nähnyt ystäviä läheskään niin paljon, kuin vielä keväällä suunnittelin. Ja arvatkaa mitä. Se tuntuu ihanalta. Olen töiden lomassa löytänyt aikaa myös itselleni. Vaikka varsinaiseen zeniin on vielä matkaa, tunnen ottaneeni tärkeän askeleen kohti sitä.

Kenties merkittävimpänä muutoksena pidän sitä, kuinka olen pysytellyt poissa tietokoneen äärestä. Siinä missä esimerkiksi 15-vuotias tai lukioikäinen minä saattoi istua ruudun edessä valehtelematta koko päivän, avaan sen nykyään ehkä kerran viikossa. Olo on huojentunut. Ehkä en olekaan niin toivoton tapaus?

Entä mitä minä olen tehnyt koneella istumisen sijasta? Rehkinyt töissä ja sen jälkeen kuntosalilla tai lenkkipolulla. Mutta myös lukenut lehtiä, kävellyt paljain jaloin, haaveillut tulevaisuudesta, vaellellut päämäärättä kaupungilla tuntikausia, käynyt yksin kahvilassa, pukeutunut lempimekkoon, pitänyt Netflix-maratoneja, uinut arki-iltoina, mennyt aikaisin nukkumaan ja suunnitellut tulevaa syksyä.

Ensi vuoden suunnitelmiin kuuluu muun muassa kandin kirjoittaminen, joten tietokoneboikotilleni varattu aika on laskettavissa enää viikoissa. Sitä suuremmalla syyllä lasken seuraavaksi läppärin kannen kiinni ja lähden ulos hengittämään lämmintä kesäiltaa.

Scribo ergo sum

Aloitan tämän tekstin lähes samalla tavalla, kuin aloitin ensimmäisen blogikirjoitukseni 16-vuotiaana, huhtikuussa 2011. Scribo ergo sum. Se on latinaa, ja käännös kuuluu jotakuinkin näin: Kirjoitan, siis olen. Lause on tietenkin viittaus Descartesin filosofiseen viisauteen: Cogito ergo sum - ajattelen, siis olen. Blogin nimi syntyi lukion pakollisen filosofian kurssin aikana, kun pohdin oman elämäni merkitystä ja sisältöä. Sisältöä, sitä kirjoittaminen minun elämääni nimittäin toi. Ja paljon toikin.

Ylästeella ja lukiossa saatoin viettää tuntikausia kirjoitellen omia ajatuksiani kouluvihkojen keskiaukeamille, pulpetille nostetun laukun takana, piilossa muiden katseilta. Tietokoneelta löytyi kymmeniä novelleja, tarinoita, kolumneja ja esseitä, joita kirjoittelin vain omaksi ilokseni. Päiväkirjasta puhumattakaan. Bloggaaminen oli luonnollinen - ja kenties väistämätön - jatkumo kirjoittamiseen kohdistuvalle rakkaudelle.

Mutta mitä sitten tapahtui? Jostakin syystä kirjoittaminen vain jäi. Löysin ehkä elämääni uutta sisältöä, uusia tapoja ilmaista itseäni, ja uusia ystäviä, jotka eivät nähneet minua vain laukkunsa taakse piiloutuvana runotyttönä. Oli minun hetkeni olla joku muu. Kuitenkin tuo runotyttö on edelleen olemassa, ja tänään tapasin hänet jälleen.

Sitten hieman pohjustusta nykyhetkeen.
Teen kesätöitä puutarha-alalla, siis kitken rikkaruohoja. Se ei ole ergonomisesti armeliainta työtä, vaan kuormittaa erityisesti selkää ja polvia. Maanantaina totesin (ironista kyllä) poikaystävälleni puhelimessa, etten ole niinkään huolissani selästäni kuin polvistani. Kuitenkin kymmentä minuuttia myöhemmin löysin itseni makaamasta lattialta itkien puhelimessa äidille, etten pääse ylös kipeän selän vuoksi. Enkä päässytkään, ennenkuin ystäväpariskunta saapui kolme varttia myöhemmin nostamaan minut ylös ja kiikuttamaan keskussairaalan päivystysosastolle. Sain diagnoosin alaselän rasitusvammasta ja kaksi päivää sairauslomaa. Sekä tietenkin buranaa.

Viimeiset kaksi päivää olen siis maannut sohvalla tuijottamassa Netflixiä. Katsottavaksi valikoitui Sinkkuelämää -sarjan esiosa, The Carrie Diaries. Sarja kertoo lukioikäisestä Carrie Bradshaw'sta, joka etsii omaa paikkaa maailmassa (tai Manhattanilla) kirjoittajana. Koska sarja pyörii osittain juuri kirjoitusteeman ympärillä, sain sysäyksen pohtia myös omaa kirjoittajaminääni. Mihin se on joutunut? Samalla kuitenkin kipinä jossain syvällä sisimmässä heräsi taas eloon. Minäkin tahdon taas kirjoittaa. 

Scribo ergo sum.