Näytetään tekstit, joissa on tunniste Savonlinna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Savonlinna. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Mitä minulle kuuluu?

Syksyllä kirjoitin, että haluan pitää blogia vielä tämän vuoden, joka tulee todennäköisesti olemaan viimeinen opiskeluvuoteni. Haaveilin, että tämä on ensimmäinen lukuvuosi pitkään aikaan, kun kirjoitan blogiin vähintään joka kuukausi. Tarkoitukseni oli pitää taukoa joulun ajan, hengittää kunnolla ja työntää kaikki teknologia pois käsien ulottuvilta. No, niin näköjään tein. Tammikuu kääntyi helmikuuksi ja helmikuu maaliskuuksi, ja tässä ollaan. Blogi pysyi tyhjänä. Nyt löytyi kuitenkin sopiva, looginen sauma (ja tylsä bussimatka) jatkaa siitä mihin jouluna jäätiin.

Eli mitä minulle kuuluu nyt?

Olennaisin asia mielen päällä lienee se, että aloitan viimeisen opetusharjoittelun maanantaina Savonlinnan norssilla. Tällä viikolla on haalittu kasaan tiedonrippeitä ja infonmurusia tulevaa harkkaa koskien. Niistä onkin muodostunut melkoinen palapeli. Kuva alkaa kuitenkin jo hahmottua, ehkä tästä selvitään. Kirjoitin tänään harjoittelutavoitteitani ylös, ja vertasin niitä syksyn 2016 harkkatavoitteisiin. Hoksasin riemukseni, että opettaminen ei enää jännitä. Oikeastaan se tuntuu melkein helpoimmalta osa-alueelta. Sen sijaan uusia jännityksen aiheita ovat majoittuminen ja aikataulutus. Nyt kun vakituinen osoite sijaitsee Jyväskylässä, vaativat Savonlinnan reissut huomattavasti enemmän järjestelyä. Ja niitä reissuja taitaa tulla seuraavan seitsemän viikon aikana ihan kiitettävästi. Ehkä tästä silti selvitään.

Gradu on tyhmä. Ei siitä sen enempää.

Yliopistourani viimeinen tentti oli tänään, olettaen että se meni läpi. Uskon kyllä että meni. Silti tuntuu, että karma (tai joku) halusi sanoa viimeisen sanan: palauttaessani vastauspaperia tentaattorille onnistuin viiltämään paperihaavan käteen.

Muuten menee ihan hyvin. Eilen käytiin fiilistelemässä viimeistä liikunnan sivuaineen gaalaa, joka on ollut Savonlinnassa perinne. Kerrankin jopa tukka asettui hyvin. Ainoa pettymys oli huono arpaonni: edellisinä vuosina olen voittanut muun muassa Daniel Wellingtonin rannekellon ja lahjakortteja kuntosalille ja kasvohoitoihin. Tänä vuonna voitin oluttuopin. Tyhjän sellaisen. Noh, aina ei voi voittaa. Lauantaina vedetään jälleen ykköset päälle vuosijuhlien merkeissä. Vuosijuhlat ovat niitä tapahtumia, joita olen odottanut siitä saakka kun ensimmäiset ystävät aloittivat yliopisto-opiskelut heti lukion jälkeen. Nyt vihdoin pääsen kokemaan ne myös itse. 

Myös liikunta on innostanut taas pitkän tauon jälkeen. Olen myös iloinen siitä, että olen kerrankin onnistunut pitämään terveellisistä elintavoista järkevästi kiinni. Toisin sanoen syön pullan kun siltä tuntuu, enkä vedä kaikki-tai-ei-mitään linjaa. Se alkoi jo kyllästyttämään.

Aurinko paistaa jo pitkälle iltaan. Kai se kevät sieltä tulee. On se tullut aina ennenkin.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Luminous Finland 100 Olavinlinnan valoteos + Pako linnasta

Eilen oli viimeinen kerta kun kävin Savonlinnassa tämän vuoden puolella, ja samalla ensimmäinen kerta kun reissu kesti yön yli. Yökyläily johtui osittain tämän päivän graduseminaarista, mutta ennen kaikkea eilisiltaisesta visiitistä Olavinlinnaan.

Luminous on valotaidekokonaisuus, joka toteutetaan ympäri Suomea itsenäisyyden juhlavuoden hengessä. Teoksista vastaa valotaiteilija Kari Kola. Eilen valotaide löysi tiensä Savonlinnaan, ja puki sekä Olavinlinnan että Tallisaaren sinivalkoisiin väreihin. Valotaideteos oli houkutellut ihastelijoita paikalle sankoin joukoin. Olinkin lähestulkoon vaikuttuneempi väkimäärästä kuin valoista, vaikka valot olivat henkeäsalpaavat.



Alkuperäinen syy, miksi suunnistimme kohti Olavinlinnaa, löytyi kuitenkin linnan sisältä. Linnaan oli nimittäin järjestetty escape room/way out -tyyppinen tapahtuma, jossa tarkoituksena oli paeta linnasta Matti Pentinpojan vihjeitä ja ohjeita noudattaen. Aikaa pakenemiseen oli kaksi tuntia, joiden aikana linnaa koluttiin aina kellarista kellotornin huipulle saakka lisävihjeitä, yksityiskohtia ja lahjuksia etsien. Ennen lähtöä en ollut erityisen innoisstani - takana oleva pitkä päivä oli vaatinut veronsa ja olisin melkein mieluummin jäänyt sohvalle katsomaan telkkaria. Tehtävät veivät kuitenkin mennessään, ja jossain vaiheessa huomasin uppoutuneeni täysin 1800-luvun Olavinlinnasta pakenemiseen. Kouluhommat unohtuivat takuuvarmasti paremmin kuin telkkarin äärellä!

En ollut koskaan aikaisemmin käynyt pakohuoneissa (saati sitten linnoissa), ja kokemus oli todella positiivinen. Linna oli täynnä näyttelijöitä, jotka eläytyivät rooleihinsa vankeina ja kamarineiteinä aina pukeutumista myöten. Tehtävät vaihtelivat, ja (vastoin ennakkokäsitystäni) niissä tarvittiin matemaattisen päättelyn lisäksi niin kartanlukutaitoa kuin vakaata kättäkin. Jokainen jäsen tiimissämme pääsi loistamaan jossain kohtaa. Minä varmaan lähinnä huonon kauhuleffan tähtenä, kun katosta tipahti lukki lukemani kartan päälle...

Ehkä parasta oli linnan koluaminen lattiasta kattoon. Olen aiemmin käynyt Olavinlinnassa kolmesti, kaikilla kerroilla linnanjuhlissa. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että linna on muuten aika paljon suurempi kuin miltä tanssiaissalin ja ravintolan perusteella vaikuttaa. Samalla sai myös hyvän treenin. Olavinlinnassa on nimittäin jyrkkiä ja korkeita portaita. Paljon.

Kaiken kaikkiaan ilta oli loistava (kirjaimellisesti, hehe) ja totean ykskantaan, että kannatti lähteä. Ehkä uskaltaudun pakohuoneisiin myös jatkossa. Tosin ilman hämähäkkejä, kiitos.
 



PS. Seuraavan kännykän vaatimuslistalla voisi olla parempi kamera :D

torstai 23. helmikuuta 2017

Wind of Change

Nyt aion kirjoittaa aiheesta, josta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo muutama viikko. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi ennen kuin nyt, kun toinen vaihtoehto on tarttua joko tenttikirjaan tai kandiin. Kohtalotovereita? Joka tapauksessa, isoja uutisia. Savolaisvuoteni (joita ehti kertymään lähes 7) ovat nyt tulossa päätökseensä. Muutan nimittäin huhtikuun alussa takaisin Jyväskylään!

Ensin hieman pohjustusta: Tavoitteenani on valmistua yliopistosta 4 vuodessa. Tätä tavoitetta silmälläpitäen olen tämän vuoden aikana suorittanut maisterivaiheen opintoja jo jokseenkin ahkerasti, minkä vuoksi minulla on ensi vuonna hyvin vähän läsnäoloa jäljellä. Alunperin tarkoituksenani oli käydä myös syventävä, 4. vuodelle tarkoitettu opetusharjoittelu tänä keväänä, ja muuttaa kesällä Jyväskylään. Lopulta norssin kiintiö ei riittänyt ottamaan meitä "ylimääräisiä" harjoitteluun, joten läsnäoloa vaativat opinnot ovat tältä vuodelta purkissa jo maaliskuun lopussa. Pääsimme siis aikaistamaan muuttoa kahdella kuukaudella.



Ajatus Savonlinnan ja Jyväskylän välillä ravaamisesta voi kuulostaa karmaisevalta (ja kalliilta), mutta tarkemmin ajateltuna: teenhän sitä jo nyt. Suurin muutos tulee olemaan se, ettei minulla ole omaa tukikohtaa Savonlinnassa. Usein läsnäoloa on kuitenkin vain yhtenä päivänä viikossa, jolloin päiväreissu riittää. Jos ei riitä, ovat ystävät luvanneet tarjota yösijan. Matkat olen oppinut tämän vuoden aikana käyttämään opiskeluun, joten aikaresurssitkaan eivät vähene turhan merkittävästi. Eikä opiskelija voi unohtaa myöskään taloudellisia hyötyjä: Uusi järjestely tulee loppujen lopuksi todella paljon halvemmaksi.

Rahallinen säästö johtuu pitkälti siitä, että huhtikuusta alkaen meitä on kaksi henkilöä jakamassa vuokran. Muutamme siis vihdoin, lähes kolmen vuoden seurustelun jälkeen, Jeren kanssa yhteiseen asuntoon. Tässä on taas yksi peruste muutolle. Parisuhdekeskeisenä persoonana toisen läsnäolon suoma henkinen tuki on kultaakin kalliimpaa. Esimerkkinä toimii tämä vuosi: Vaikka olen matkustanut jatkuvasti ja kokenut sen raskaaksi, olen silti huomattavasti paremmassa hapessa kuin edellisinä opiskeluvuosina, jolloin ehdimme tapaamaan vain muutaman viikon välein. Lisäksi suurin osa ystävistäni asuu Jyväskylässä.

Asumukseksi valikoitui pieni kolmio Jyväskylän Kivääritehtaalta. Ei, lapsia ei ole tulossa vaikka kolmioon muutammekin :D. Gradujen ja kandien puskiessa päälle kaksio saattaisi käydä pieneksi, joten koimme yhden ylimääräisen huoneen järkevänä ratkaisuna. Siivoillessa voi sitten pohtia, oliko se sittenkään niin hyvä idea...


Moni varmasti pitää minua hulluna, muuttaa nyt yli 200km päähän koulustaan! Ehkä se onkin hieman hullua. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kevein perustein tällaista päätöstä ei ole tehty. En voi väittää, etteikö minuakin jännittäisi. Pelkään, että ensi vuoden aikana tajuan tämän olleen huono päätös. Toisaalta, yhtä hyvin (tai kenties vielä todennäköisemmin) saattaisin katua Savonlinnaan jäämistä. Onko elämässä lopulta olemassakaan suurta muutosta, joka ei epäilyttäisi tippaakaan? Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin valtavan innoissani ja odotan muuttoa päivä päivältä enemmän. Huhtikuu, tule jo!

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Syksyllä 2018 en tuu enää kouluun, kirjoitan 'hei hei' luentosalin tauluun

Olen tuijottanut bloggerin tyhjää tekstikenttää monta minuuttia. Aloittanut tekstin ja pyyhkinyt sen sitten taas pois. Sama ilmiö oli havaittavissa päivällä, kun yritin jakaa facebookissa uutista Savonlinnan kampuksen lakkauttamispäätöksestä. Sanoja ei yksinkertaisesti ole.


Kaikessa yksinkertaisuudessaan uutiset ovat seuraavat: Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampus lakkautetaan, ja opettajankoulutus keskitetään nykyisessä laajuudessaan Joensuuhun. Tämä tapahtuu mitä ilmeisimmin syksyllä 2018. 

Minä en ole oikea ihminen arvioimaan päätöksen oikeellisuutta, puuttumaan talouteen, tai kertomaan, kuinka yliopiston myötä lähtee myös valtaosa Savonlinnan jo ennestään kapea-alaisista palveluista ja heikoista liikenneyhteyksistä. Voin kertoa vain, mitä tunnen, näen ja koen. 


Myönnän sanoneeni joskus pahimman paineen alla, että mitä hyötyä tästäkin kampuksesta muka on - valtava työmäärä ja erittäin tiukassa olevat opintopisteet. Tällä hetkellä nuo sanat kaduttavat suuresti, sillä opiskelisin vaikka koko toisen vuoden uudelleen, mikäli kampus saisi jäädä. Enkä usko olevani ainoa. Tiedotteet vilisevät sanoja "pettymys" ja "suru-uutinen", käytävillä tuli vastaan itkusta punaisia silmiä, UEF:in liput yliopistolla laskettiin puolitankoon, ja huomenna kampuksen portaille kerätään kukkia ja kynttilöitä. Vaikka opiskelijabudjetti ei päätä huimaakaan, harkitsen itsekin sellaisten ostamista. On Savonlinnan kampus sen ansainnut. 

Vaikka en Savonlinnassa aina olekaan viihtynyt, tuntuu joltakin pudonneen pohja pois. En osaa vieläkään sanoa, mitä ajattelen tästä kaikesta. Tunne on jotakin hämmennyksen, järkytyksen, pettymyksen ja epäuskon väliltä. Tällä hetkellä sitä kuvailee parhaiten sana 'tyhjyys'. Vaikka lakkautusuhka on ollut pinnalla jo pitkään, se tuntui kolahtavan tajuntaan vasta nyt. Päätöksen jälkeen kaikkea katsoo uudesta näkökulmasta: Kuinka kauniit nuo istutukset ovat, kuinka iloisesti norssin oppilaat juoksentelevat pihalla, kuinka kauniisti valo taittuu kahvion lasipöydistä. 


Käytännön kuviot tuntuvat helpommilta käsittää. Oma arvioitu valmistumisaikani on keväällä 2019. Lyhyen matematiikan mukaisella laskutoimituksella siirtymä Joensuuhun koittaisi siis viimeisenä opiskeluvuotenani. Itsestäni en ole sinänsä huolissani. Tarkoituksenani oli jo muutenkin pyrkiä opiskelemaan maisterivaihe Jyväskylässä, ja vaikka en Jyväskylään pääsisikään, olen käsittänyt viimeisen opiskeluvuoden koostuvan lähinnä gradun kirjoittamisesta. En siis tiedä, vaatisiko viides opiskeluvuosi edes asuntoa Joensuusta. 

Enemmän minua säälittävät Savonlinnan kampuksen työntekijät. Median perusteella kaikille ei ole luvattu uutta virkaa Joensuusta, ja vaikka olisikin, ainakin osa on ilmaissut kantansa hyvin selkeästi: Joensuuhun ei lähdetä. Suurin osa opettajistamme on paitsi hyviä opettajia, myös valtavan ihania persoonia, joille haluan toivoa vain hyvää. Tämä ei sitä ole.

Vaikka tekstiä näköjään syntyikin, koen yhä olevani sanaton. Tai ehkä kyse on jostain ovensuu-ilmiöstä: Sanottavaa ja ajateltavaa on niin paljon, ettei mikään tule läpi. 


tiistai 4. elokuuta 2015

Tää sekunti itsensä kantakoon, se on kaiken A ja O

Pari viikkoa on taas kulunut siitä, kun olen viimeksi päivittänyt kuulumisia. Kilometripostauksen välttämiseksi taidan tälläkin kertaa tyytyä jakamaan teille lähinnä kuvia menneistä viikoista - sillä paljon on ehtinyt tapahtumaan!


 20.-22.7. miniloma Tampereella mummon hoivissa ♥


24.-26.7. Viikonloppu Savonlinnassa 


Ihanan Alexin 5v-synttäreillä 30.7. Synttärisankari oli kiireinen uusien lahjojensa kanssa eikä sattunut kuvaan, mutta kummipoikani Eemeli poseerasi isoveikankin edestä.


1.8. rakkaan Yasminen synttärit ja läksiäiset Porvoon Emäsalossa.

Lauantaina juhlitaan vielä lainasiskoni Miisan valmistujaisia, minkä jälkeen kalenteri ammottaa tyhjyyttään parin viikon ajan. Sitten - huh heijaa - alkaakin jo uusi lukuvuosi Savonlinnassa. Vielä en kuitenkaan ole valmis jättämään kesälle jäähyväisiä - koskaan ei tiedä, mitä ne pari viikkoa vailla suunnitelmia tuovat tullessaan...

perjantai 23. tammikuuta 2015

Home is where the heart is

Rakastan kotiani Savonlinnassa. Pidän sitä itseni näköisenä, kivasti (tai niin kivasti kuin opiskelijabudjetin rajoissa on mahdollista) sisustettu ja muutenkin juuri sellainen kuin kodin pitääkin olla. Tähän mennessä siinä on mättänyt vain yksi juttu: Se on väärällä paikkakunnalla.

Sanotaan, että uuteen kaupunkiin kotiutumisessa voi kestää useamman vuoden. Rautalammille se kesti puolisen vuotta (mutta silloin olinkin vielä nuori ja huoleton), Kuopioon vuoden - aloin pitää paikasta sitä enemmän, mitä lähempänä muuttopäivä oli.

Mutta entä sitten Savonlinna? En vielä ajattele tätä kotikaupunkina, toistaiseksi tämä on pelkkä opiskelupaikkakunta. Eilen kuitenkin huomasin jotain mielenkiintoista. Korvaani karahti heti, kun helsinkiläinen ystäväni ujutti johonkin lauseeseen sanan "sie". Illalla kotona olin unohtanut television auki jonkin ohjelman jäljiltä, kun Mummomafia lähti pyörimään. Toisella korvalla seuranneena kerkesin ajattelemaan, että "kuulostaapa ihanan kotoisalta". Vasta sitten tajusin, että ohjelmaa kuvattiin Imatralla. Mie ja sie.

Syksyllä vihasin mie-sie-puhetta. Ajattelin, etten koskaan tulisi puhumaan siten. Nykyään se ei kuitenkaan kuulosta pahalta, vaikkakaan en edelleenkän koe puhetapaa omakseni. Illalla ennen nukahtamista huomasin kuitenkin sovittelevani ko. persoonapronomineja suuhuni. Hätkähdin. Nytkö minusta on tullut Savonlinnalainen?

Vaikka eihän siinä. Kaunis kaupunkihan tämä on.