Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suru. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suru. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Juhuu Jyväskylä?

Istun linja-autossa matkalla Savonlinnaan. Kaikki on hyvin - huomenna on tiedossa mukavaa ohjelmaa, rakas poikaystäväni istuu vieressäni ja korvanapeista soi Haloo Helsinki! Yllättäen, vaikkakin jo alkumatkasta tajuan, että tämä on tavalla tai toisella viimeinen tällainen matkani Savonlinnaan omaan kotiini. Kun seuraavan kerran palaan Jyväskylästä Savonlinnaan, on suurin osa tavaroistani jo viety pois, ja asunto kaikuu tyhjyyttään. Tämän havainnon myötä myös oma olo tuntuu jotenkin kovin tyhjältä.


Puukko mun rintaan, en enää palaa
Tahdon irrottaa, koska se helpottaa
Mutta ne muistot mua tänään halaa


Olen pohtinut paljon sitä, millainen tunteidenkäsittelijä olen. Olen lopulta tullut siihen tulokseen, että uskon mieltäpainavien asioiden käsittelyyn. Toisin sanoen tunteissa on lupa rypeä ja velloa, kunnes ko. tunteet ovat palaneet loppuun, eikä niistä saa enää uutta irti. Sitten on aika jatkaa matkaa.

Luulin käsitelleeni muuton jo. Muutama viikko sitten istuin yksin parvekkeella katselemassa tähtitaivasta ja pohdin, kuinka uuden aikakauden alku on väistämättä myös toisen loppu. Huokaisin syvään, ja luulin surun ja haikeuden poistuvan tuolla uloshengityksellä. Että kehoon jäi jäljelle vain rauhallista onnea.


Yksi askel taakse, kaksi eteenpäin
Kyl tää tästä vielä kääntyy oikeinpäin.


Mutta se oli ennen tätä iltaa. Yhtäkkiä minua itkettää kovasti, vaikka kaikki on hyvin. Eikä kyse ole myöskään siitä, ettenkö tahtoisi Jyväskylään muuttaa. Olen muutosta valtavan innoissani, todella. Silti minua heikottaa. En uskalla sulkea silmiä, jotta tarpeettomat kyyneleet eivät valuisi. On sekin joskus ihan ok, mutta ei juuri nyt. Ei bussissa kiitos.

Siitä huolimatta, jokin valaa minuun lujuutta ja tahdonvoimaa, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Hetken pohdinnan jälkeen tulen siihen tulokseen, että se jokin on kuulokkeista soiva Haloo Helsinki! Kuinka moni säe sopiikaan tähän hetkeen niin täydellisesti? Eikä vähiten johtopäätös nykyisestä maailman menosta:


Sulje silmäsi ja hengitä, 
kyllä kaikesta sä vielä selviät.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Syksyllä 2018 en tuu enää kouluun, kirjoitan 'hei hei' luentosalin tauluun

Olen tuijottanut bloggerin tyhjää tekstikenttää monta minuuttia. Aloittanut tekstin ja pyyhkinyt sen sitten taas pois. Sama ilmiö oli havaittavissa päivällä, kun yritin jakaa facebookissa uutista Savonlinnan kampuksen lakkauttamispäätöksestä. Sanoja ei yksinkertaisesti ole.


Kaikessa yksinkertaisuudessaan uutiset ovat seuraavat: Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampus lakkautetaan, ja opettajankoulutus keskitetään nykyisessä laajuudessaan Joensuuhun. Tämä tapahtuu mitä ilmeisimmin syksyllä 2018. 

Minä en ole oikea ihminen arvioimaan päätöksen oikeellisuutta, puuttumaan talouteen, tai kertomaan, kuinka yliopiston myötä lähtee myös valtaosa Savonlinnan jo ennestään kapea-alaisista palveluista ja heikoista liikenneyhteyksistä. Voin kertoa vain, mitä tunnen, näen ja koen. 


Myönnän sanoneeni joskus pahimman paineen alla, että mitä hyötyä tästäkin kampuksesta muka on - valtava työmäärä ja erittäin tiukassa olevat opintopisteet. Tällä hetkellä nuo sanat kaduttavat suuresti, sillä opiskelisin vaikka koko toisen vuoden uudelleen, mikäli kampus saisi jäädä. Enkä usko olevani ainoa. Tiedotteet vilisevät sanoja "pettymys" ja "suru-uutinen", käytävillä tuli vastaan itkusta punaisia silmiä, UEF:in liput yliopistolla laskettiin puolitankoon, ja huomenna kampuksen portaille kerätään kukkia ja kynttilöitä. Vaikka opiskelijabudjetti ei päätä huimaakaan, harkitsen itsekin sellaisten ostamista. On Savonlinnan kampus sen ansainnut. 

Vaikka en Savonlinnassa aina olekaan viihtynyt, tuntuu joltakin pudonneen pohja pois. En osaa vieläkään sanoa, mitä ajattelen tästä kaikesta. Tunne on jotakin hämmennyksen, järkytyksen, pettymyksen ja epäuskon väliltä. Tällä hetkellä sitä kuvailee parhaiten sana 'tyhjyys'. Vaikka lakkautusuhka on ollut pinnalla jo pitkään, se tuntui kolahtavan tajuntaan vasta nyt. Päätöksen jälkeen kaikkea katsoo uudesta näkökulmasta: Kuinka kauniit nuo istutukset ovat, kuinka iloisesti norssin oppilaat juoksentelevat pihalla, kuinka kauniisti valo taittuu kahvion lasipöydistä. 


Käytännön kuviot tuntuvat helpommilta käsittää. Oma arvioitu valmistumisaikani on keväällä 2019. Lyhyen matematiikan mukaisella laskutoimituksella siirtymä Joensuuhun koittaisi siis viimeisenä opiskeluvuotenani. Itsestäni en ole sinänsä huolissani. Tarkoituksenani oli jo muutenkin pyrkiä opiskelemaan maisterivaihe Jyväskylässä, ja vaikka en Jyväskylään pääsisikään, olen käsittänyt viimeisen opiskeluvuoden koostuvan lähinnä gradun kirjoittamisesta. En siis tiedä, vaatisiko viides opiskeluvuosi edes asuntoa Joensuusta. 

Enemmän minua säälittävät Savonlinnan kampuksen työntekijät. Median perusteella kaikille ei ole luvattu uutta virkaa Joensuusta, ja vaikka olisikin, ainakin osa on ilmaissut kantansa hyvin selkeästi: Joensuuhun ei lähdetä. Suurin osa opettajistamme on paitsi hyviä opettajia, myös valtavan ihania persoonia, joille haluan toivoa vain hyvää. Tämä ei sitä ole.

Vaikka tekstiä näköjään syntyikin, koen yhä olevani sanaton. Tai ehkä kyse on jostain ovensuu-ilmiöstä: Sanottavaa ja ajateltavaa on niin paljon, ettei mikään tule läpi. 


maanantai 8. helmikuuta 2016

Kun oja ja allikko kuivuvat

Tähän postaukseen idea on lainattu rakkaan ystävän Riikan taannoisesta postauksesta. Tuo postaus kuvasi myös omia tuntojani niin täydellisesti, että voisitte käydä lukemassa suoraan sen. Jotta oma bloggaamiseni ei kuitenkaan menisi mainostukseksi tai linkittelyksi, päätin kirjoittaa aiheesta myös oman versioni - omasta näkökulmastani. 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä blogi merkitsee minulle itselleni ja mitä haluan sillä välittää muille. Haluan toisaalta pitää blogin positiivisena ja inspiroivana paikkana, jota on mukava lukea - niin teidän kuin minun itsenikin. Toisaalta haluan pitää sen aitona: en välittää kiiltokuvaa täydellisestä bloggaaja-elämästä, sillä kenenkään elämä ei ole täydellistä. Olen koettanut tasapainoilla ojan ja allikon välillä, mutta nykyinen polku on alkanut kaltevoitua sen positiivisuuden puolelle. Se kuulostaa paperilla oikeastaan aika hyvältä, mutta syillä on aina seurauksensa.


Positiivisuusfiltteri on suoraan verrannollinen postaustahtiin. Kuinka helppoa onkaan kertoa maanantai-aamuna ystävälle, että "hei me ollaan lähdössä Tallinnaan kuukauden päästä!" Kuinka helppoa on saada innostunut vastaus ja vaihtaa innostuneita fiiliksiä, kunnes ei-niin-innostunut luennoitsija katsoo teitä pahasti, ja innostus muuttuu nonverbaaliksi viestinnäksi. Pointtini on, että ilojen jakaminen tekee niistä vielä monin kerroin parempia. Kuitenkin; kun tämä ilo on kertaalleen jaettu ystävien kanssa kasvotusten, se on ikään kuin käsitelty, eikä enää vaadi blogin huomiota. Postaus jää usein kirjoittamatta.

Mutta entä ne negatiiviset asiat, joita elämässä kuitenkin on? Niiden jakaminen ystävien kanssa kasvotusten ei välttämättä olekaan yhtä helppoa. Ehkä siksi, että tiedät myös heillä olevan raskasta. Ehkä siksi, että he asuvat toisella paikkakunnalla, etkä jaksa selittää, mitä käyt opiskellessasi läpi. Ehkä siksi, että pelkäät saavasi ymmärryksen sijaan muka-hyviä neuvoja tai vähätteleviä tai jopa syyllistäviä kommentteja. Tai ehkä siksi, ettet yksinkertaisesti halua valittaa. Kuinka helppoa näistä synkistä ajatuksista olisikaan kirjoittaa blogiin yön pimeinä tunteina, kun seinät kaatuvat päälle ja maailma romahtaa niskaan. Ikään kuin yksikseen, mutta silti jonkun kanssa. Mutta ei. En halua myöskään blogistani valitusvirsien kokoelmaa.


Summa summarum: Positiiviset asiat tulee jaettua blogin sijasta ystävien kanssa, negatiivisia en halua jakaa blogin ilmapiirin suojelemiseksi.

Mitäs sitten tehdään?

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Sundaymood

Viikonloppu Rautalammilla. Ensimmäinen viikonloppu pitkään aikaan, ja viimeinen pitkään aikaan. Omat aikataulut yhdistettynä kavereiden aikatauluihin eivät anna periksi. Silti tällä hetkellä on sellainen olo, että olisi pitänyt jäädä kotiin. Ei siksi, että Rautalammilla olisi tapahtunut mitään erikoista. Sieltä lähteminen vain tuntui pahemmalta kuin pitkään aikaan.

Junamatkalla itketti. Asiaa ei myöskään auttanut, että juna oli loppuunmyyty ja sain istua koko matkan lattialla. Pieksämäellä vaihdoin junasta minibussiin, joka oli niin ahdas, että jalkani eivät mahtuneet omaan jalkotilaan. Istuin penkissä vinottain jalat käytävällä, ja kiero asento koski selkään. Taistelin edelleen kyyneleitä vastaan.


Sen sijaan, että kysyisin itseltäni "miksi olen surullinen?", tekisi mieli kysyä miksi en olisi. Tällä hetkellä kaikki näyttää yhtä synkältä, mustalta ja kylmältä kuin säätila ikkunaruudun takana. Ajatus siitä, että taas kerran jätän rakkaat ihmiset Rautalammille ja palaan yksin tyhjään ja kylmään kotiin on musertava. Suurin peikko kuitenkin on koko marraskuu, tai pikemminkin sen aikana suoritettavat opinnot. Pelkkä läsnäolovaatimus lähentelee 40 viikkotuntia, tenttejä riittää ryhmätöistä ja kirjallisista tehtävistä puhumattakaan. Tällä hetkellä to do -listalla komeilee 9 tekijäänsä ja palauttajaansa odottavaa työtä. Lienee aiheellista myös mainita, että ne eivät ole rästissä olevia tehtäviä. Olen tehnyt tehtäviä, olen todella. Syksyn aikana palautettuja töitä on kertynyt saman verran, eivätkä ne ole olleet mitään pikkutehtäviä.

Ainoa valopilkku tunnelin päässä ovat olleet 1.12 Olavinlinnassa järjestettävät linnanjuhlat. Yrittäessäni ajatella bussissa positiivisia asioita ajattelin linnanjuhlia ja pohdin, koska liput mahtavat tulla myyntiin. Kuin taikaiskusta puhelin värähti sähköpostin merkiksi: lipunmyynti-info! Luin sähköpostin ja kaivoin tappavan kalenterini esiin. Kunnes olo muuttui vielä hieman tappavammaksi: Tietenkin lipunmyynti on samaan aikaan kuvataiteen tentin kanssa. Onko todella niin, että ainoa syy nousta aamuisin ylös menee minulta sivu suun?


Inhoan ihmisiä, jotka paineen ja stressin alla pystyvät parhaimpaansa. Kun stressi ei enää anna sijaa muille tunteille, painetaan vain menemään kuin viimeistä päivää. Miksi minä en voi olla sellainen? Kun stressimäärä nousee hälyyttääville tasoille, minä murrun. Katkean paineen alla, enkä kykene kuin makaamaan peiton alla ja itkemään. Tiedän, ettei se ole kohdallani välivaihe, jonka jälkeen aikaansaamisvaihe vasta löytyisi. Olen liian monta kertaa soittanut itkien äidille, lääkärille, milloin kenellekin, että mä en vaan pysty tähän enää. Ja jäänyt sairauslomalle, joskus pitkäksikin aikaa.

En pidä itseäni mustavalkoisena ihmisenä. Tietenkin tiedän, että minun ei pitäisi valittaa. Asiat ovat oikeasti hyvin. Minulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa (paitsi juuri nyt), perhe hengissä, vieläpä jopa opiskelupaikka korkeakoulussa. Myönnän kuitenkin, että tällä hetkellä en osaa arvostaa niitä pätkääkään. Seinät kaatuvat päälle, ruokahalu on tiessään, perhe toisella puolella Suomea ja opiskelu tappaa minut tehokkaammin kuin hirttoköysi. Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä se olisikin parempi vaihtoehto. Tosin omalla tuurillani en varmasti onnistuisi edes siinä.