Pinaattiletut

Ruskaisen (kirjoitin ensin kauniin mutta sitten vilkaisin pihalle) lauantaipäivän kunniaksi ajattelin jakaa teille erään onnistuneen ruokakokeilun. Tein nimittäin ensimmäistä kertaa itse pinaattilettuja!

Pinaattiletut ovat aina yhdistyneet mielessäni eineksiin, jotka taas eivät luo positiivisia tai terveellisiä mielleyhtymiä. Ehkä siksi en ole koskaan tajunnut edes ajatella, että niitäkin voisi tai kannattaisi tehdä itse. Muutama viikko takaperin selasin kuitenkin facebookia illalla ennen nukkumaanmenoa, ja törmäsin helpolta kuulostavaan reseptiin. Nappasin siitä puolinukuksissa kuvakaappauksen ennen simahtamista.

Mies viettää viikonloppua rymyten inttitovereidensa kanssa jossain päin Suomea. Yksin kotona ollessani kaipasin helppoa ja simppeliä reseptiä. Kaivoin siis kuvakaappauksen esiin, ja aloin kokkaamaan. Mikä muuten kannatti!



Oheinen resepti on siis bongattu facebook-ryhmästä Tavoitteena terveellisempi elämä.

4dl kaurahiutaleita 

150g pakastepinaattia

3 kananmunaa

5dl maitoa 

1 tl suolaa

Hienonna kaurahiutaleet blenderissä jauhoksi

Sulata pinaatti

Sekoita ainekset keskenään

Paista pannulla kuten tavalliset letut

En muista, olenko koskaan syönyt yhtä herkullisia pinaattilettuja. Ensimmäisen koeletun jälkeen nämä olivat myös helpompia ja nopeampia paistaa, kuin tavalliset letut. Bonuksena päivän pirkkaniksi: Jos sulanut pinaatti meinaa takertua pussiin, kaada pari desiä maitoa pinaattipussiin, ja sitten vasta taikinakulhoon (tai missä ikinä sekoitatkaan ainekset). Pinaatti huuhtoutuu maidon mukana. Nobelia, anyone?

Omasta mielestäni pinaattiletut kuuluu ehdottomasti syödä puolukkahillon kanssa. Lukioaikaan törmäsin kuitenkin myös aivan uusiin tapoihin. Pinaattilettuja on eri puolilla Suomea ja eri perheissä syöty ainakin puolukkahillon, mansikkahillon, voin ja sokerin kanssa. Tai sitten ihan pelkiltään. 

Miten pinaattiletut syödään teillä?

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

En ole avannut bloggeria miltei puoleen vuoteen. Blogin kirjoittaminen on saanut väistyä, kun elämään on tullut muita, tärkeämpiä asioita. Olen tehnyt töitä ja totutellut taas vanhaan kotikaupunkiin. Tavannut vanhoja ystäviä. Opetellut elämää avovaimona nyt, kun mieskin on palannut kesätöistä kotikonnuiltaan. Haalinut kasaan viimeisiä opintoja ja uppoutunut gradun työstämiseen. Valmistautunut henkisesti pian koittavaan siirtymään opiskelijaelämästä työeämään.

Olen kirjoittanut blogia keväästä 2010, lukion ensimmäiseltä luokalta saakka. Toisinaan aktiivisemmin, toisinaan hyvin satunnaisesti. Blogi on siis kattanut käytännössä koko opiskeluaikani, aina oppivelvollisuuden päättymisestä saakka. Lukion, vuoden ammattikoulussa, kolme vuotta yliopistossa. Yli 7 vuotta. Etenkin viime aikoina olen usein suunnitellut lopettavani, siirtäväni koko blogin omiin yksityisiin arkistoihini, pois internetistä. Nyt kun tarkoitus on valmistua ensi keväänä, tajusin haluavani kirjoittaa blogia vielä tämän vuoden. Sitten kokonaisuudesta tulee jokseenkin ehjä, vaikka blogipostaukset tietysti paljastavatkin vain poikkileikkauksen siitä, mitä nämä vuodet ovat pitäneet sisällään.

Joten aloitetaan tästä hetkestä; mitä minulle kuuluu nyt?

Istun itsekseni kotisohvalla. Mies on käymässä kotonaan. Sohva on hankittu kesällä. Kuten myös uusi, ihanan leveä sänky. Mutta sohva. Siinä kelpaa istua, tunnelmoida kynttilää flanellihousuissa ja vanhassa, virttyneessä heppapaidassa, joka on maailman mukavin paita. Odottaa Outlanderin kolmannen kauden alkua ja rapistella samalla suklaalevy auki.

Olen onnellinen. Ja siinä on kaikki, mitä tämänhetkisistä kuulumisistani on tärkeää tietää.