tiistai 7. marraskuuta 2017

47 yötä jouluun on

Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka nopeasti aika on tänä vuonna kulunut. Että hämmästyn aina siitä, kuinka pitkällä syksyssä ollaan jo menossa. Nyt jokin on kuitenkin kierähtänyt nurin niskoin - olen jo aikaani edellä.

Kuten monesti aiemminkin olen todennut, minulla on aina ollut periaate, että joulua aletaan hössöttää vasta joulukuussa. Sitten tuli vuosi 2017. Lokakuun puoilvälin tienoilla aloin jo kierrellä kauppoja oikeanlaisten jouluvalojen toivossa (ne ovat kausivaloja, selitin itselleni). Lokakuun lopussa löysin itseni ihailemasta joulukoristeita (katselen vain joulukuun varalle). Marraskuun alussa joimme ensimmäiset glögit kynttilöiden valossa (ihan vain flunssan takia), pystytimme äidin kanssa joulukorttitalkoot (koska äiti ehdotti, enhän voinut kieltäytyäkään) ja kiertelin markettien leluosastoja katsellen kummilapsille sopivia lahjoja, ja ehkä myös muutamaa kivaa lautapeliä itselle lahjaksi (mutta vain hintavertailun vuoksi).

Onneksi edes pikkujouluja saa suunnitella ilman että kokee olevansa liian aikaisessa.

Pakko kai se on myöntää, että tänä vuonna kaikilla periaatteilla on heitetty sitä kuuluisaa vesilintua. Lintuparka.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Ajan tappamisesta

Viime vuosi kului uskomattoman nopeasti. Syksy kului nopeasti käynnissä olleen työharjoittelun ansiosta. Työharjoittelun takia syksyn opiskelut alkoivat oikeastaan vasta marraskuussa, joulu tuli siten äkkiä, ja yhtäkkiä olikin jo toukokuu.

Tänä vuonna aika on kuitenkin kulunut vieläkin nopeammin. Savonlinnan Timpparisteilystä (jossa tosin itse en ollut mukana) on aikaa jo lähes pari viikkoa, kun viime vuonna se tuntui koittavan vasta harkan loppupuolella. Myös Kauppakadun ja Hämeenkadun approt ovat nyt takana päin. Ennen viimeviikkoisia Kauppakadun approja en ollut vielä ehtinyt vetää edes opiskelijahaalareita jalkaani tämän syksyn puolella, puhumattakaan, että olisin saanut viimekeväiset haalarimerkit liimattua paikalleen.

Ehkä ajan kuluminen johtuu siitä, että tänä vuonna olen onnellisempi kuin yhtenäkään aikaisempana opiskeluvuotena. Tänä vuonna aikaa ei tarvitse tappaa. Sen sijaan se voisi puolestani kulua vaikka vähän hitaamminkin.

Voiko mitään sellaista edes tappaa, mitä ei saa kiinni?

lauantai 30. syyskuuta 2017

Pinaattiletut

Ruskaisen (kirjoitin ensin kauniin mutta sitten vilkaisin pihalle) lauantaipäivän kunniaksi ajattelin jakaa teille erään onnistuneen ruokakokeilun. Tein nimittäin ensimmäistä kertaa itse pinaattilettuja!

Pinaattiletut ovat aina yhdistyneet mielessäni eineksiin, jotka taas eivät luo positiivisia tai terveellisiä mielleyhtymiä. Ehkä siksi en ole koskaan tajunnut edes ajatella, että niitäkin voisi tai kannattaisi tehdä itse. Muutama viikko takaperin selasin kuitenkin facebookia illalla ennen nukkumaanmenoa, ja törmäsin helpolta kuulostavaan reseptiin. Nappasin siitä puolinukuksissa kuvakaappauksen ennen simahtamista.

Mies viettää viikonloppua rymyten inttitovereidensa kanssa jossain päin Suomea. Yksin kotona ollessani kaipasin helppoa ja simppeliä reseptiä. Kaivoin siis kuvakaappauksen esiin, ja aloin kokkaamaan. Mikä muuten kannatti!



Oheinen resepti on siis bongattu facebook-ryhmästä Tavoitteena terveellisempi elämä.

4dl kaurahiutaleita 
150g pakastepinaattia
3 kananmunaa
5dl maitoa 
1 tl suolaa

Hienonna kaurahiutaleet blenderissä jauhoksi
Sulata pinaatti
Sekoita ainekset keskenään
Paista pannulla kuten tavalliset letut

En muista, olenko koskaan syönyt yhtä herkullisia pinaattilettuja. Ensimmäisen koeletun jälkeen nämä olivat myös helpompia ja nopeampia paistaa, kuin tavalliset letut. Bonuksena päivän pirkkaniksi: Jos sulanut pinaatti meinaa takertua pussiin, kaada pari desiä maitoa pinaattipussiin, ja sitten vasta taikinakulhoon (tai missä ikinä sekoitatkaan ainekset). Pinaatti huuhtoutuu maidon mukana. Nobelia, anyone?

Omasta mielestäni pinaattiletut kuuluu ehdottomasti syödä puolukkahillon kanssa. Lukioaikaan törmäsin kuitenkin myös aivan uusiin tapoihin. Pinaattilettuja on eri puolilla Suomea ja eri perheissä syöty ainakin puolukkahillon, mansikkahillon, voin ja sokerin kanssa. Tai sitten ihan pelkiltään. 

Miten pinaattiletut syödään teillä?

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

En ole avannut bloggeria miltei puoleen vuoteen. Blogin kirjoittaminen on saanut väistyä, kun elämään on tullut muita, tärkeämpiä asioita. Olen tehnyt töitä ja totutellut taas vanhaan kotikaupunkiin. Tavannut vanhoja ystäviä. Opetellut elämää avovaimona nyt, kun mieskin on palannut kesätöistä kotikonnuiltaan. Haalinut kasaan viimeisiä opintoja ja uppoutunut gradun työstämiseen. Valmistautunut henkisesti pian koittavaan siirtymään opiskelijaelämästä työeämään.

Olen kirjoittanut blogia keväästä 2010, lukion ensimmäiseltä luokalta saakka. Toisinaan aktiivisemmin, toisinaan hyvin satunnaisesti. Blogi on siis kattanut käytännössä koko opiskeluaikani, aina oppivelvollisuuden päättymisestä saakka. Lukion, vuoden ammattikoulussa, kolme vuotta yliopistossa. Yli 7 vuotta. Etenkin viime aikoina olen usein suunnitellut lopettavani, siirtäväni koko blogin omiin yksityisiin arkistoihini, pois internetistä. Nyt kun tarkoitus on valmistua ensi keväänä, tajusin haluavani kirjoittaa blogia vielä tämän vuoden. Sitten kokonaisuudesta tulee jokseenkin ehjä, vaikka blogipostaukset tietysti paljastavatkin vain poikkileikkauksen siitä, mitä nämä vuodet ovat pitäneet sisällään.

Joten aloitetaan tästä hetkestä; mitä minulle kuuluu nyt?

Istun itsekseni kotisohvalla. Mies on käymässä kotonaan. Sohva on hankittu kesällä. Kuten myös uusi, ihanan leveä sänky. Mutta sohva. Siinä kelpaa istua, tunnelmoida kynttilää flanellihousuissa ja vanhassa, virttyneessä heppapaidassa, joka on maailman mukavin paita. Odottaa Outlanderin kolmannen kauden alkua ja rapistella samalla suklaalevy auki.

Olen onnellinen. Ja siinä on kaikki, mitä tämänhetkisistä kuulumisistani on tärkeää tietää.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Juhuu Jyväskylä?

Istun linja-autossa matkalla Savonlinnaan. Kaikki on hyvin - huomenna on tiedossa mukavaa ohjelmaa, rakas poikaystäväni istuu vieressäni ja korvanapeista soi Haloo Helsinki! Yllättäen, vaikkakin jo alkumatkasta tajuan, että tämä on tavalla tai toisella viimeinen tällainen matkani Savonlinnaan omaan kotiini. Kun seuraavan kerran palaan Jyväskylästä Savonlinnaan, on suurin osa tavaroistani jo viety pois, ja asunto kaikuu tyhjyyttään. Tämän havainnon myötä myös oma olo tuntuu jotenkin kovin tyhjältä.


Puukko mun rintaan, en enää palaa
Tahdon irrottaa, koska se helpottaa
Mutta ne muistot mua tänään halaa


Olen pohtinut paljon sitä, millainen tunteidenkäsittelijä olen. Olen lopulta tullut siihen tulokseen, että uskon mieltäpainavien asioiden käsittelyyn. Toisin sanoen tunteissa on lupa rypeä ja velloa, kunnes ko. tunteet ovat palaneet loppuun, eikä niistä saa enää uutta irti. Sitten on aika jatkaa matkaa.

Luulin käsitelleeni muuton jo. Muutama viikko sitten istuin yksin parvekkeella katselemassa tähtitaivasta ja pohdin, kuinka uuden aikakauden alku on väistämättä myös toisen loppu. Huokaisin syvään, ja luulin surun ja haikeuden poistuvan tuolla uloshengityksellä. Että kehoon jäi jäljelle vain rauhallista onnea.


Yksi askel taakse, kaksi eteenpäin
Kyl tää tästä vielä kääntyy oikeinpäin.


Mutta se oli ennen tätä iltaa. Yhtäkkiä minua itkettää kovasti, vaikka kaikki on hyvin. Eikä kyse ole myöskään siitä, ettenkö tahtoisi Jyväskylään muuttaa. Olen muutosta valtavan innoissani, todella. Silti minua heikottaa. En uskalla sulkea silmiä, jotta tarpeettomat kyyneleet eivät valuisi. On sekin joskus ihan ok, mutta ei juuri nyt. Ei bussissa kiitos.

Siitä huolimatta, jokin valaa minuun lujuutta ja tahdonvoimaa, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Hetken pohdinnan jälkeen tulen siihen tulokseen, että se jokin on kuulokkeista soiva Haloo Helsinki! Kuinka moni säe sopiikaan tähän hetkeen niin täydellisesti? Eikä vähiten johtopäätös nykyisestä maailman menosta:


Sulje silmäsi ja hengitä, 
kyllä kaikesta sä vielä selviät.

torstai 2. maaliskuuta 2017

ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZÅÄÖ

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka kirjoittaminen ja lukeminen ruokkivat toisiaan? Olen tiedostanut tämän aikaisemminkin, mutta kuluneet viikot ovat silti tarjonneet uuden oivalluksen: tekstilajilla ei oikeastaan ole mitään väliä.

En ole varma, kumpi tapahtui ensin, muna vai kana - tenttikirja vai kandi. Kuluneen lukukauden aikana olen lukenut kenties enemmän tenttikirjallisuutta kuin koskaan. Suomeksi ja englanniksi, psykologiasta, kirjoittamaan oppimisesta ja mediakasvatuksesta. Samaan aikaan olen (vihdoin) aloittanut kandidaatintutkielman kirjoittamisen. Kandin ensimmäisen sivun taisin sittemmin kirjoittaa kokonaan uudestaan, kun alkuperäinen teksti ei miellyttänyt silmää. Pikkuhiljaa sekä lukeminen että kirjoittaminen ovat kuitenkin käyneet helpommiksi, jopa mukaviksi. Ja yhtäkkiä - huomaan taas haluavani ahmia tekstiä ja tuottaa sitä itse.

Tällä saattaa olla tekemistä lähestyvän äidinkielen ja kirjallisuuden tentin kanssa. Tenttikirjat ovat painottuneet vahvasti tekstintulkintaan ja sen opettamiseen. Yhtäkkiä muistan taas, miksi rakastin äidinkieltä yläkoulussa ja lukiossa. Yhtäkkiä myös oma inspiraatio koko opetustyötä kohtaan on kokenut huiman nousujohdanteen. Yhtäkkiä tajuan, että minulla on käsissäni avaimet, joiden avulla tulevat oppilaani voivat astua sanojen lumoavaan maailmaan.

Vaikka oma lukeminen ja tekstintuottaminen on viime vuosina painottunut vahvasti tieteelliseen kirjallisuuteen, olen viime aikoina kierrellyt kirjakauppojen ja kirjastojen romaaniosastoja tietty kiilto silmissäni - tuon ja tuon tahdon lukea. Myös hautautunut unelma oman kirjan kirjoittamisesta on jälleen herännyt eloon, olkoonkin, että sen aika ei ole vielä.

Ehkä siihen on kuitenkin syynsä, että palo blogipostauksen kirjoittamiseen syntyi juuri nyt.



torstai 23. helmikuuta 2017

Wind of Change

Nyt aion kirjoittaa aiheesta, josta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo muutama viikko. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi ennen kuin nyt, kun toinen vaihtoehto on tarttua joko tenttikirjaan tai kandiin. Kohtalotovereita? Joka tapauksessa, isoja uutisia. Savolaisvuoteni (joita ehti kertymään lähes 7) ovat nyt tulossa päätökseensä. Muutan nimittäin huhtikuun alussa takaisin Jyväskylään!

Ensin hieman pohjustusta: Tavoitteenani on valmistua yliopistosta 4 vuodessa. Tätä tavoitetta silmälläpitäen olen tämän vuoden aikana suorittanut maisterivaiheen opintoja jo jokseenkin ahkerasti, minkä vuoksi minulla on ensi vuonna hyvin vähän läsnäoloa jäljellä. Alunperin tarkoituksenani oli käydä myös syventävä, 4. vuodelle tarkoitettu opetusharjoittelu tänä keväänä, ja muuttaa kesällä Jyväskylään. Lopulta norssin kiintiö ei riittänyt ottamaan meitä "ylimääräisiä" harjoitteluun, joten läsnäoloa vaativat opinnot ovat tältä vuodelta purkissa jo maaliskuun lopussa. Pääsimme siis aikaistamaan muuttoa kahdella kuukaudella.



Ajatus Savonlinnan ja Jyväskylän välillä ravaamisesta voi kuulostaa karmaisevalta (ja kalliilta), mutta tarkemmin ajateltuna: teenhän sitä jo nyt. Suurin muutos tulee olemaan se, ettei minulla ole omaa tukikohtaa Savonlinnassa. Usein läsnäoloa on kuitenkin vain yhtenä päivänä viikossa, jolloin päiväreissu riittää. Jos ei riitä, ovat ystävät luvanneet tarjota yösijan. Matkat olen oppinut tämän vuoden aikana käyttämään opiskeluun, joten aikaresurssitkaan eivät vähene turhan merkittävästi. Eikä opiskelija voi unohtaa myöskään taloudellisia hyötyjä: Uusi järjestely tulee loppujen lopuksi todella paljon halvemmaksi.

Rahallinen säästö johtuu pitkälti siitä, että huhtikuusta alkaen meitä on kaksi henkilöä jakamassa vuokran. Muutamme siis vihdoin, lähes kolmen vuoden seurustelun jälkeen, Jeren kanssa yhteiseen asuntoon. Tässä on taas yksi peruste muutolle. Parisuhdekeskeisenä persoonana toisen läsnäolon suoma henkinen tuki on kultaakin kalliimpaa. Esimerkkinä toimii tämä vuosi: Vaikka olen matkustanut jatkuvasti ja kokenut sen raskaaksi, olen silti huomattavasti paremmassa hapessa kuin edellisinä opiskeluvuosina, jolloin ehdimme tapaamaan vain muutaman viikon välein. Lisäksi suurin osa ystävistäni asuu Jyväskylässä.

Asumukseksi valikoitui pieni kolmio Jyväskylän Kivääritehtaalta. Ei, lapsia ei ole tulossa vaikka kolmioon muutammekin :D. Gradujen ja kandien puskiessa päälle kaksio saattaisi käydä pieneksi, joten koimme yhden ylimääräisen huoneen järkevänä ratkaisuna. Siivoillessa voi sitten pohtia, oliko se sittenkään niin hyvä idea...


Moni varmasti pitää minua hulluna, muuttaa nyt yli 200km päähän koulustaan! Ehkä se onkin hieman hullua. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kevein perustein tällaista päätöstä ei ole tehty. En voi väittää, etteikö minuakin jännittäisi. Pelkään, että ensi vuoden aikana tajuan tämän olleen huono päätös. Toisaalta, yhtä hyvin (tai kenties vielä todennäköisemmin) saattaisin katua Savonlinnaan jäämistä. Onko elämässä lopulta olemassakaan suurta muutosta, joka ei epäilyttäisi tippaakaan? Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin valtavan innoissani ja odotan muuttoa päivä päivältä enemmän. Huhtikuu, tule jo!