maanantai 6. maaliskuuta 2017

Juhuu Jyväskylä?

Istun linja-autossa matkalla Savonlinnaan. Kaikki on hyvin - huomenna on tiedossa mukavaa ohjelmaa, rakas poikaystäväni istuu vieressäni ja korvanapeista soi Haloo Helsinki! Yllättäen, vaikkakin jo alkumatkasta tajuan, että tämä on tavalla tai toisella viimeinen tällainen matkani Savonlinnaan omaan kotiini. Kun seuraavan kerran palaan Jyväskylästä Savonlinnaan, on suurin osa tavaroistani jo viety pois, ja asunto kaikuu tyhjyyttään. Tämän havainnon myötä myös oma olo tuntuu jotenkin kovin tyhjältä.


Puukko mun rintaan, en enää palaa
Tahdon irrottaa, koska se helpottaa
Mutta ne muistot mua tänään halaa


Olen pohtinut paljon sitä, millainen tunteidenkäsittelijä olen. Olen lopulta tullut siihen tulokseen, että uskon mieltäpainavien asioiden käsittelyyn. Toisin sanoen tunteissa on lupa rypeä ja velloa, kunnes ko. tunteet ovat palaneet loppuun, eikä niistä saa enää uutta irti. Sitten on aika jatkaa matkaa.

Luulin käsitelleeni muuton jo. Muutama viikko sitten istuin yksin parvekkeella katselemassa tähtitaivasta ja pohdin, kuinka uuden aikakauden alku on väistämättä myös toisen loppu. Huokaisin syvään, ja luulin surun ja haikeuden poistuvan tuolla uloshengityksellä. Että kehoon jäi jäljelle vain rauhallista onnea.


Yksi askel taakse, kaksi eteenpäin
Kyl tää tästä vielä kääntyy oikeinpäin.


Mutta se oli ennen tätä iltaa. Yhtäkkiä minua itkettää kovasti, vaikka kaikki on hyvin. Eikä kyse ole myöskään siitä, ettenkö tahtoisi Jyväskylään muuttaa. Olen muutosta valtavan innoissani, todella. Silti minua heikottaa. En uskalla sulkea silmiä, jotta tarpeettomat kyyneleet eivät valuisi. On sekin joskus ihan ok, mutta ei juuri nyt. Ei bussissa kiitos.

Siitä huolimatta, jokin valaa minuun lujuutta ja tahdonvoimaa, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Hetken pohdinnan jälkeen tulen siihen tulokseen, että se jokin on kuulokkeista soiva Haloo Helsinki! Kuinka moni säe sopiikaan tähän hetkeen niin täydellisesti? Eikä vähiten johtopäätös nykyisestä maailman menosta:


Sulje silmäsi ja hengitä, 
kyllä kaikesta sä vielä selviät.

torstai 2. maaliskuuta 2017

ABCDEFGHIJKLMNOPQRSTUVWXYZÅÄÖ

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka kirjoittaminen ja lukeminen ruokkivat toisiaan? Olen tiedostanut tämän aikaisemminkin, mutta kuluneet viikot ovat silti tarjonneet uuden oivalluksen: tekstilajilla ei oikeastaan ole mitään väliä.

En ole varma, kumpi tapahtui ensin, muna vai kana - tenttikirja vai kandi. Kuluneen lukukauden aikana olen lukenut kenties enemmän tenttikirjallisuutta kuin koskaan. Suomeksi ja englanniksi, psykologiasta, kirjoittamaan oppimisesta ja mediakasvatuksesta. Samaan aikaan olen (vihdoin) aloittanut kandidaatintutkielman kirjoittamisen. Kandin ensimmäisen sivun taisin sittemmin kirjoittaa kokonaan uudestaan, kun alkuperäinen teksti ei miellyttänyt silmää. Pikkuhiljaa sekä lukeminen että kirjoittaminen ovat kuitenkin käyneet helpommiksi, jopa mukaviksi. Ja yhtäkkiä - huomaan taas haluavani ahmia tekstiä ja tuottaa sitä itse.

Tällä saattaa olla tekemistä lähestyvän äidinkielen ja kirjallisuuden tentin kanssa. Tenttikirjat ovat painottuneet vahvasti tekstintulkintaan ja sen opettamiseen. Yhtäkkiä muistan taas, miksi rakastin äidinkieltä yläkoulussa ja lukiossa. Yhtäkkiä myös oma inspiraatio koko opetustyötä kohtaan on kokenut huiman nousujohdanteen. Yhtäkkiä tajuan, että minulla on käsissäni avaimet, joiden avulla tulevat oppilaani voivat astua sanojen lumoavaan maailmaan.

Vaikka oma lukeminen ja tekstintuottaminen on viime vuosina painottunut vahvasti tieteelliseen kirjallisuuteen, olen viime aikoina kierrellyt kirjakauppojen ja kirjastojen romaaniosastoja tietty kiilto silmissäni - tuon ja tuon tahdon lukea. Myös hautautunut unelma oman kirjan kirjoittamisesta on jälleen herännyt eloon, olkoonkin, että sen aika ei ole vielä.

Ehkä siihen on kuitenkin syynsä, että palo blogipostauksen kirjoittamiseen syntyi juuri nyt.



torstai 23. helmikuuta 2017

Wind of Change

Nyt aion kirjoittaa aiheesta, josta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo muutama viikko. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi ennen kuin nyt, kun toinen vaihtoehto on tarttua joko tenttikirjaan tai kandiin. Kohtalotovereita? Joka tapauksessa, isoja uutisia. Savolaisvuoteni (joita ehti kertymään lähes 7) ovat nyt tulossa päätökseensä. Muutan nimittäin huhtikuun alussa takaisin Jyväskylään!

Ensin hieman pohjustusta: Tavoitteenani on valmistua yliopistosta 4 vuodessa. Tätä tavoitetta silmälläpitäen olen tämän vuoden aikana suorittanut maisterivaiheen opintoja jo jokseenkin ahkerasti, minkä vuoksi minulla on ensi vuonna hyvin vähän läsnäoloa jäljellä. Alunperin tarkoituksenani oli käydä myös syventävä, 4. vuodelle tarkoitettu opetusharjoittelu tänä keväänä, ja muuttaa kesällä Jyväskylään. Lopulta norssin kiintiö ei riittänyt ottamaan meitä "ylimääräisiä" harjoitteluun, joten läsnäoloa vaativat opinnot ovat tältä vuodelta purkissa jo maaliskuun lopussa. Pääsimme siis aikaistamaan muuttoa kahdella kuukaudella.



Ajatus Savonlinnan ja Jyväskylän välillä ravaamisesta voi kuulostaa karmaisevalta (ja kalliilta), mutta tarkemmin ajateltuna: teenhän sitä jo nyt. Suurin muutos tulee olemaan se, ettei minulla ole omaa tukikohtaa Savonlinnassa. Usein läsnäoloa on kuitenkin vain yhtenä päivänä viikossa, jolloin päiväreissu riittää. Jos ei riitä, ovat ystävät luvanneet tarjota yösijan. Matkat olen oppinut tämän vuoden aikana käyttämään opiskeluun, joten aikaresurssitkaan eivät vähene turhan merkittävästi. Eikä opiskelija voi unohtaa myöskään taloudellisia hyötyjä: Uusi järjestely tulee loppujen lopuksi todella paljon halvemmaksi.

Rahallinen säästö johtuu pitkälti siitä, että huhtikuusta alkaen meitä on kaksi henkilöä jakamassa vuokran. Muutamme siis vihdoin, lähes kolmen vuoden seurustelun jälkeen, Jeren kanssa yhteiseen asuntoon. Tässä on taas yksi peruste muutolle. Parisuhdekeskeisenä persoonana toisen läsnäolon suoma henkinen tuki on kultaakin kalliimpaa. Esimerkkinä toimii tämä vuosi: Vaikka olen matkustanut jatkuvasti ja kokenut sen raskaaksi, olen silti huomattavasti paremmassa hapessa kuin edellisinä opiskeluvuosina, jolloin ehdimme tapaamaan vain muutaman viikon välein. Lisäksi suurin osa ystävistäni asuu Jyväskylässä.

Asumukseksi valikoitui pieni kolmio Jyväskylän Kivääritehtaalta. Ei, lapsia ei ole tulossa vaikka kolmioon muutammekin :D. Gradujen ja kandien puskiessa päälle kaksio saattaisi käydä pieneksi, joten koimme yhden ylimääräisen huoneen järkevänä ratkaisuna. Siivoillessa voi sitten pohtia, oliko se sittenkään niin hyvä idea...


Moni varmasti pitää minua hulluna, muuttaa nyt yli 200km päähän koulustaan! Ehkä se onkin hieman hullua. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kevein perustein tällaista päätöstä ei ole tehty. En voi väittää, etteikö minuakin jännittäisi. Pelkään, että ensi vuoden aikana tajuan tämän olleen huono päätös. Toisaalta, yhtä hyvin (tai kenties vielä todennäköisemmin) saattaisin katua Savonlinnaan jäämistä. Onko elämässä lopulta olemassakaan suurta muutosta, joka ei epäilyttäisi tippaakaan? Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin valtavan innoissani ja odotan muuttoa päivä päivältä enemmän. Huhtikuu, tule jo!

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Haamuja menneisyydestä

Moni vanhemmista lukijoista muistaa, kuinka lukioaikana teatteri oli minulle tärkeä harrastus. Seisoin ylpeänä Rautalammin lukion oman Satulateatterin riveissä, ja pääsin kokeilemaan siipiäni myös ohjaajana Stage-proggiksen kautta. Lukion jälkeen teatteriharrastus kuitenkin jäi. Tämän illan jälkeen en voi ymmärtää, miksi niin kävi. Tai ehkä sittenkin voin. 

Ronja Ryövärintytär 2012

Tänään kävelin jälleen kerran kirjaston kivijalan ovista sisään, Satulateatterin lavasteiden keskelle. Suuntasin kuitenkin askeleeni katsomoon ja valmistauduin seuraamaan tämän talven proggista, Viänänen goes to the Jatkosotaa. Näytelmää oli kehuttu somessa valtavasti, ja kuten myöhemmin sain huomata, ei ollenkaan syyttä. Olen yhä järkyttynyt omista reaktioistani. Kuinka on mahdollista itkeä ja nauraa yhtäaikaa? Tunneskaala reilun tunnin aikana oli valtava. Keräilen itseäni edelleen, yli kaksi tuntia esityksen päättymisen jälkeen. Lisäksi yhdyn somen hehkutukseen siitä, kuinka taitavia näyttelijöitä Satulateatteri pitääkään sisällään. Vai onko minulla muka vaihtoehtoja? 

Koko sekavaan tunneskaalaan kuuluu myös ripaus nostalgiaa - ja ylpeyttä. Satulateatterissa esiintyy nyt niitä lapsia ja nuoria, joita olin itse ohjaamassa Stage-proggiksessa. Saman ikäisenä, kuin he ovat nyt. 

Itse esityksen ohella minua liikutti suuresti se seikka, että Rautalammin lukion ja Satulateatterin henki on selvästi entisellään. Encore-biisin riemu oli käsinkosketeltavaa, ja hetkeksi unohdin jopa oman haikeuteni siitä, etten kuulunut enää kyseiseen teatteriväkeen. 

Okei, huijasin. Haikeus tuli vasta esityksen jälkeen. Esityksen aikana en edes muistanut omaa elämääni. Ehkä paluu arkeen tuntuikin juuri siksi niin hämmentävältä - kuin oma elämä olisi ollut pausella sen reilun tunnin ajan, jonka esitys kesti. Sitten yhtäkkiä pitää taas painaa elämä pyörimään ja pohtia, että mites hitossa minä olen tähän päätynyt.

Stage 2012

Vaikka toisaalta, kerran satulateatterilainen, aina satulateatterilainen. Tuttuja moikatessa vastaanotto ja kohtaaminen ovat yhtä lämpimiä, kuin lukioaikoina. Tuttu koulusihteeri istuu edelleen vieressä jakamassa fiiliksiä ja kuulumisia, opettajia voi mennä halaamaan ihan vain koska nyt sattuu tuntumaan siltä. Ehkä juuri tässä on syy, miksi teatteriharrastus jäi. En usko, että voin kokea samaa yhteishenkeä enää muualla. Vaikka ehkä voisinkin.

En oikein tiedä, kuinka päättäisin tämän purkauksen. Yleensä kirjoittaminen auttaa käsittelemään omia sekavia tunteita, mutta tärisen edelleen. Ehkä tyydyn yksinkertaisesti toteamaan, että jos teillä koskaan on mahdollisuuksia käydä katsomassa Satulateatterin esityksiä, käykää. Ette tule pettymään.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Sydämeeni joulun teen

Joululoma. Mitä? Missä välissä se ehti tulla?

Niin vain kuitenkin kävi. Läsnäolovaatimukset tältä syksyltä päättyivät keskiviikkona OKL:n puurojuhlan myötä, ja tänä aamuna palautin viimeisen raportin. Syyslukukausi on paketissa.

Tämä syksy oli edellisiin opiskeluvuosiin verrattuna erityislaatuinen monestakin syystä. Olennaisin syy tällä hetkellä lienee se, ettei tälle joululle kasaantunut valtavasti työtä. Tämä oli siis ensimmäinen vuosi, kun en kokenut murtuvani stressin alla.

Toisaalta tässä syksyssä oli myös omat, stressitekijöiksi luokiteltavat piirteensä. Tämän syksyn aikana olen matkustanut enemmän kuin koskaan. Noin marraskuun puolivälistä alkaen olen viettänyt viikkoni pääsääntöisesti Jyväskylässä. Savonlinnassa olen pyörähtänyt muutaman yön viikossa, kun läsnäolovaatimukset eivät ole antaneet vaihtoehtoja. Kilometrejä tälle syksylle on kertynyt yli 5000. Vaikka olen aina sanonut pitäväni matkustamisesta ja rentoutuvani sen parissa, on liika aina liikaa.

Mutta loma Tulin torstaiaamuna Jyväskylään, ja aion pysyä täällä jouluun saakka. Suunnitelmiin kuuluu nauttia hiljaisuudesta ja vapaista aikatauluista koko sydämeni kyllyydestä. Jere lähti tänäaamuna Helsinkiin. En ollut lainkaan pahoillani siitä, että sain jäädä nukkumaan rauhassa ja herätä omaan tahtiini. Saan tehdä pari päivää omia juttujani, joista todella pidän. Keskittyä itseeni.

***

Yksi juttu, josta todella pidän, on listojen tekeminen (#kontrollifriikki). Siksi halusin koota itselleni vaihteeksi kivan to do-listan, joka on tarkoitus toteuttaa ennen joulua ylhäisessä yksinäisyydessä.

Osta joululahjat. En ole ostanut niitä vielä yhtäkään. Missäpä välissä olisinkaan, kun kaiken vapaa-aikani olen kuluttanut linja-auton penkkiä?

Käy mäkkärissä syömässä. Joo ei ole terveellistä. Mutta on hyvää. 

Käy myös kahvilassa, yksin tai ystävän kanssa. Koska kahvilarakkaus.

Sauno saunavuorolla. Saunavuoro otettiin (lue: Jere otti) syksyllä, mutta olen ehtinyt hyötymään siitä vasta kerran! Okei, ehkä mulla on sittenkin ollut kiireisempi syksy kuin oletin.

Leivo piparkakkutalo. Tai suklaatalo. En ole vielä päättänyt. Tai molemmat!

Katso netflixiä. Gossip Girl tai Gilmore Girls. 

Pelaa simssiä. Koko päivä. Flanellihousut jalassa. Tai aamutakissa. 

torstai 20. lokakuuta 2016

Lisää ammatillisia oivalluksia

Käsi ylös opiskelijat, kuinka monelle sana "ammattilainen" tuntuu vielä kovin kaukaiselta ja vaikealta liittää itseen? Minä ainakin nostan käteni ylös.

Opiskelen tällä hetkellä kehityspsykologian perusteita neljättä kertaa. Olen opiskellut niistä ensimmäisen kerran lukiossa, toisen kerran ammattikoulussa lähihoitajakoulutuksessa, kolmannen kerran yliopistossa kasvatustieteiden perusopinnoissa, ja nyt neljättä kertaa valittuani psykologian sivuaineeksi. Kehityspsykologiassa käsitellään muun muassa lapsen kielellistä, sosiaalista ja emotionaalista kehitystä, ja kuinka niitä voidaan tukea. Näin neljännellä kerralla tunnen jo kertaavani tuttua kauraa.

Tänään tenttiin lukiessani päähäni pälkähti yhtäkkiä hätkähdyttävä ajatus, että tosiaan, minusta tulee kasvatusalan ammattilainen. Ajatus tuntui oudolta, mutta käsittämättömän hyvältä.

Kokemus omasta ammattilaisuudesta valaa varmuutta myös siihen, että osaan kasvattaa omatkin lapseni sitten tulevaisuudessa. Tietenkin lähtökohta on vielä hyvin teoreettinen, mutta se on kuitenkin vahva. Olkoonkin, että sitten äitinä nauran räkäisesti Opiskelija-Emmalle, joka kuvitteli tietävänsä kasvatuksesta jotain.

Tai sitten neljän tunnin yöunet ja kuppi kahvia saavat hourailemaan.


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ammatillista identiteettiä rakentamassa

7 viikon työharjoittelusta on takana kaksi ja puoli viikkoa. En osaa päättää, onko se "jo" vai "vasta". Toisaalta tunnen olleeni harjoitteluluokassani vähintäänkin kuukausia, toisaalta opin edelleen joka päivä uusia asioita niin oppilaista, pedagogiikasta kuin koulumaailman toiminnastakin. Ennen kaikkea opin kuitenkin itsestäni.

Olen aina halunnut olla se kiva ope. Sellainen, jollaisia minulla itselläni oli alakouluikäisenä. En muista heidän koskaan korottaneen ääntään tai sanoneen pahasti, mutta luokka oli silti hallinnassa. Toki heillä oli vuosien kokemus, molemmat ovat nyt jo eläkkeellä. On myös paljon mahdollista, että aika on kullannut yli 10 vuoden takaiset muistot.

Mutta entä minä sitten? En ole kokenut itseäni sellaiseksi kivaksi opeksi. Yli 20 vilkkaan oppilaan luokassa on välillä sanottava hyvinkin tiukasti, jotta kukaan huomaisi, mitä yrität luokan edessä piipittää. Olin itse (tai ainakin kuvittelen olleeni) herkkä ja kiltti oppilas, ja hyvin todennäköisesti alakoulu-Emma olisi lähestulkoon pelännyt nykyistä opettaja-Emmaa. Pelkään siis olevani liian tiukka, liian vaativa, ja että minut muistetaan harjoittelun jälkeen armeijakurista ja natsimeiningistä. Monet vanhemmat opiskelijat ovat jakaneet samankaltaisia fiiliksiä: Sitä haluaisi olla kiva, mutta se ei onnistu halailemalla ja hyssyttelemällä. Että rakkaus kulkee käsi kädessä rajojen kanssa.

Saamani palaute ei ole onneksi vastannut omaa kokemustani. Luokan varsinainen opettaja kehui ryhmänhallintataitojeni kehittymistä, ja myös opiskelijakollegoiden palaute on ollut kannustavaa. Että minusta huokuu lempeys, kaikesta huolimatta.

Palautteesta saadaan vielä yksi hyvä aasinsilta. "Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?" kysyi eräs opiskelijakollega joku aamu viime viikolla, kun mainitsin jännittäväni edessä olevaa opetustuntia. En osannut vastata, mutta kysymys jäi mietityttämään. Jossain vaiheessa viikonloppua keksin vastauksen. En usko pilaavani oppilaita, tai jos tunti menee pieleen, niin menköön. Mitä siitä opitaan, ja seuraava sitten paremmin. Ei, pahinta mitä voisi tapahtua olisi saada murska-arvostelut juuri pidetystä oppitunnista. Koska opettajan identiteetti on vasta rakentumassa, koetan edelleen valaa uskoa itseeni: pystyn tähän, selviän tästä, voisin olla hyvä opettaja. Tarvitsen yhä onnistumisen kokemuksia, vaikka olenkin jo tiedostanut olevani oikealla alalla. Opettaja-Emman sisällä asuu nimittäin edelleen se pieni, herkkä Pikku-Emma, joka kunnioittaa mentorinsa mielipiteitä suuresti.