Mitä minulle kuuluu?

Syksyllä kirjoitin, että haluan pitää blogia vielä tämän vuoden, joka tulee todennäköisesti olemaan viimeinen opiskeluvuoteni. Haaveilin, että tämä on ensimmäinen lukuvuosi pitkään aikaan, kun kirjoitan blogiin vähintään joka kuukausi. Tarkoitukseni oli pitää taukoa joulun ajan, hengittää kunnolla ja työntää kaikki teknologia pois käsien ulottuvilta. No, niin näköjään tein. Tammikuu kääntyi helmikuuksi ja helmikuu maaliskuuksi, ja tässä ollaan. Blogi pysyi tyhjänä. Nyt löytyi kuitenkin sopiva, looginen sauma (ja tylsä bussimatka) jatkaa siitä mihin jouluna jäätiin.

Eli mitä minulle kuuluu nyt?

Olennaisin asia mielen päällä lienee se, että aloitan viimeisen opetusharjoittelun maanantaina Savonlinnan norssilla. Tällä viikolla on haalittu kasaan tiedonrippeitä ja infonmurusia tulevaa harkkaa koskien. Niistä onkin muodostunut melkoinen palapeli. Kuva alkaa kuitenkin jo hahmottua, ehkä tästä selvitään. Kirjoitin tänään harjoittelutavoitteitani ylös, ja vertasin niitä syksyn 2016 harkkatavoitteisiin. Hoksasin riemukseni, että opettaminen ei enää jännitä. Oikeastaan se tuntuu melkein helpoimmalta osa-alueelta. Sen sijaan uusia jännityksen aiheita ovat majoittuminen ja aikataulutus. Nyt kun vakituinen osoite sijaitsee Jyväskylässä, vaativat Savonlinnan reissut huomattavasti enemmän järjestelyä. Ja niitä reissuja taitaa tulla seuraavan seitsemän viikon aikana ihan kiitettävästi. Ehkä tästä silti selvitään.

Gradu on tyhmä. Ei siitä sen enempää.

Yliopistourani viimeinen tentti oli tänään, olettaen että se meni läpi. Uskon kyllä että meni. Silti tuntuu, että karma (tai joku) halusi sanoa viimeisen sanan: palauttaessani vastauspaperia tentaattorille onnistuin viiltämään paperihaavan käteen.

Muuten menee ihan hyvin. Eilen käytiin fiilistelemässä viimeistä liikunnan sivuaineen gaalaa, joka on ollut Savonlinnassa perinne. Kerrankin jopa tukka asettui hyvin. Ainoa pettymys oli huono arpaonni: edellisinä vuosina olen voittanut muun muassa Daniel Wellingtonin rannekellon ja lahjakortteja kuntosalille ja kasvohoitoihin. Tänä vuonna voitin oluttuopin. Tyhjän sellaisen. Noh, aina ei voi voittaa. Lauantaina vedetään jälleen ykköset päälle vuosijuhlien merkeissä. Vuosijuhlat ovat niitä tapahtumia, joita olen odottanut siitä saakka kun ensimmäiset ystävät aloittivat yliopisto-opiskelut heti lukion jälkeen. Nyt vihdoin pääsen kokemaan ne myös itse. 

Myös liikunta on innostanut taas pitkän tauon jälkeen. Olen myös iloinen siitä, että olen kerrankin onnistunut pitämään terveellisistä elintavoista järkevästi kiinni. Toisin sanoen syön pullan kun siltä tuntuu, enkä vedä kaikki-tai-ei-mitään linjaa. Se alkoi jo kyllästyttämään.

Aurinko paistaa jo pitkälle iltaan. Kai se kevät sieltä tulee. On se tullut aina ennenkin.

Ammatillista identiteettiä rakentamassa

7 viikon työharjoittelusta on takana kaksi ja puoli viikkoa. En osaa päättää, onko se "jo" vai "vasta". Toisaalta tunnen olleeni harjoitteluluokassani vähintäänkin kuukausia, toisaalta opin edelleen joka päivä uusia asioita niin oppilaista, pedagogiikasta kuin koulumaailman toiminnastakin. Ennen kaikkea opin kuitenkin itsestäni.

Olen aina halunnut olla se kiva ope. Sellainen, jollaisia minulla itselläni oli alakouluikäisenä. En muista heidän koskaan korottaneen ääntään tai sanoneen pahasti, mutta luokka oli silti hallinnassa. Toki heillä oli vuosien kokemus, molemmat ovat nyt jo eläkkeellä. On myös paljon mahdollista, että aika on kullannut yli 10 vuoden takaiset muistot.

Mutta entä minä sitten? En ole kokenut itseäni sellaiseksi kivaksi opeksi. Yli 20 vilkkaan oppilaan luokassa on välillä sanottava hyvinkin tiukasti, jotta kukaan huomaisi, mitä yrität luokan edessä piipittää. Olin itse (tai ainakin kuvittelen olleeni) herkkä ja kiltti oppilas, ja hyvin todennäköisesti alakoulu-Emma olisi lähestulkoon pelännyt nykyistä opettaja-Emmaa. Pelkään siis olevani liian tiukka, liian vaativa, ja että minut muistetaan harjoittelun jälkeen armeijakurista ja natsimeiningistä. Monet vanhemmat opiskelijat ovat jakaneet samankaltaisia fiiliksiä: Sitä haluaisi olla kiva, mutta se ei onnistu halailemalla ja hyssyttelemällä. Että rakkaus kulkee käsi kädessä rajojen kanssa.

Saamani palaute ei ole onneksi vastannut omaa kokemustani. Luokan varsinainen opettaja kehui ryhmänhallintataitojeni kehittymistä, ja myös opiskelijakollegoiden palaute on ollut kannustavaa. Että minusta huokuu lempeys, kaikesta huolimatta.

Palautteesta saadaan vielä yksi hyvä aasinsilta. "Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?" kysyi eräs opiskelijakollega joku aamu viime viikolla, kun mainitsin jännittäväni edessä olevaa opetustuntia. En osannut vastata, mutta kysymys jäi mietityttämään. Jossain vaiheessa viikonloppua keksin vastauksen. En usko pilaavani oppilaita, tai jos tunti menee pieleen, niin menköön. Mitä siitä opitaan, ja seuraava sitten paremmin. Ei, pahinta mitä voisi tapahtua olisi saada murska-arvostelut juuri pidetystä oppitunnista. Koska opettajan identiteetti on vasta rakentumassa, koetan edelleen valaa uskoa itseeni: pystyn tähän, selviän tästä, voisin olla hyvä opettaja. Tarvitsen yhä onnistumisen kokemuksia, vaikka olenkin jo tiedostanut olevani oikealla alalla. Opettaja-Emman sisällä asuu nimittäin edelleen se pieni, herkkä Pikku-Emma, joka kunnioittaa mentorinsa mielipiteitä suuresti.