Oon painanu aivan liian pitkää päivää

Hiphei, täällä taas!

Hiphei ei kylläkään ole ilmaisu, jota olisin menneen talven aikana kovin usein käyttänyt. Nyt kuitenkin uskaltaa jo varovasti iloita - ehkä se pahin olisi nyt selätetty? Luvassa on nyt siis kaikenkattava avautumispostaus opiskelun suhteen, joka toiminee samana myös selittelynä sille, miksi blogissa on viimeaikoina ollut niin hiljaista (ks. myös edellinen postaus, josta on - härregyyd - yli kuukausi). Seuraava ei siis sisällä mielipiteitä, tuote-esittelyjä, kiinnostavia tapahtumia, päivän asuja tai muutakaan "mielenkiintoista". Pysyköön kyydissä ken haluaa.

Moni saattaa muistaa, kuinka valitin marraskuussa tehtävien ja läsnäolon paljoutta. Selvisin loppuvuoden pitkälti sen ansiosta, että hoin itselleni sanoja "keväällä helpottaa, keväällä helpottaa". Eipä helpottanut. Tammi- ja helmikuun aikana taisin kävellä yliopistolta kotiin hyvällä tuulella tasan kaksi kertaa.

Läsnäoloa oli keväällä vähemmän kuin syksyllä. Tenttejä ei ollut valtavan paljon. Tehtävämäärä oli kuitenkin päätä ja kaikkia muitakin ruumiinosia huimaava. Yksittäisiä tekemättömiä tehtäviä taisi olla parhaimmillaan 24 - ja kuten syksyllä, myöskään tällä kertaa määrä ei johtunut laiskuudesta tai aikaansaamattomuudesta. Aina kun sait yhden tehtävän valmiiksi, sait yliopiston päästä kaksi lisää. Osa tehtävistä on pieniäkin, mutta valtaosa oli tasoa "suunnittele ja toteuta jokin projekti maahanmuuttajien kanssa". Tämä oli tietenkin ryhmätyö.

Maahanmuuttajaprojektin yhteydessä harjoiteltiin iPadin
kameran käyttöä. Tähän tiivistyy fiilikset koko vuodesta.

Ryhmätyöt olivatkin niitä, jotka aiheuttivat eniten harmaita hiuksia. Ei sillä, etteikö muiden kanssa olisi ollut mukava tehdä. Ongelmia aiheuttivat aikataulut. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt kertoa, että kun yritetään sovittaa yhteen kuuden ihmisen aikataulut, jotka eivät ole millään tavalla linjassa toisiinsa, on maanpäällinen helvetti valmis. Joku joutui aina joustamaan omista menoistaan ja välillä jopa ystävyysssuhteet tuntuivat rakoilevan aikataulujen ja niiden aiheuttaman valtavan stressin takia.

Juuri aikataulujen sopiminen - johon, ironista kyllä, meni valtavasti aikaa - teki talvesta niin järkyttävän. Omaa elämää ei voinut suunnitella käytännössä ollenkaan, sillä koskaan ei tiennyt, pääsetkö huomenna kotiin kahdeltatoista vai kuudelta. Ennen tätä talvea en olisi sitä uskonut, mutta nyt voin sanoa, että se jos mikä on henkisesti kuluttavaa. Parhaimmillaan taisin istua yliopistolla puoli yhdeksään saakka. Kun tämän päälle lisätään puolen tunnin kotimatka ja sitten ne 20 tekemätöntä tehtävää, oli olo toisinaan hyvinkin tappava. Vapaa-aikaa oli tasan nukkuessa, ja yleensä yöunistakin piti pihistää.

Kun tähän päälle lisätään vielä monialaisten harjoittelut, alkaa soppa olla valmis. Monialaisten harjoittelut tarkoittavat siis opetusharjoitteluita koulussa opetettavista aineista. Harkat tulee suorittaa viidestä aineesta - matematiikasta, äidinkielestä, musiikista, kuvataiteesta ja liikunnasta. Lisäksi comboon kuuluu vielä draamatunnin pitäminen. Näistä kuudesta ainoastaan draamalle ja musiikille oli varattu kalenterista tilaa, kaikkien muiden aikataulujen sopiminen jäi omalle vastuulle. Ja kuinka ollakaan - valtaosa harkoista suoritettiin ryhmissä. Lisää aikataulujen sopimista, ikään kuin sitä ei olisi muuten riittänyt. Lisäksi (todennäköisesti juuri valtavan stressin takia, sillä tavallisesti en ole mikään jännittäjä) harkat jännittivät, mikä oli taas omiaan lisäämään paineita.

Jos asiasta koetti sanoa lehtoreille, oli kaikkien vastaus käytännössä sama: "Minä olen laittanut oman kurssini tehtävämäärän minimiin opintopisteisiin nähden, koittakaa vaan jaksaa". No kun ei perkele jakseta. Jostain syystä opintopisteet tuntuvat olevan täällä kiven alla. Tällä työmäärällä olen saanut tämän vuoden aikana yhteensä 24,5 opintopistettä. Vaikka ala onkin eri, fuksivuotta opiskelevalla tuttavallani on opintopisteitä jo yli 40. Niinpä. Kun edes opintopisteitä ei meinaa ropista, tuntuu puurtaminen jokseenkin turhalta. Mitä minä tästä kaikesta muka saan?

 
Mutta nyt. Nyt aletaan olla voiton puolella. Iso osa kursseista on ohi tai viittä vaille valmiina, läsnäolot ja tehtävät vähenevät kokoajan, suurin osa harkoista on tehty, ja vapaa-aikaa on vihdoin sen verran, että ehtii pitämään myös itsestään huolta. Jopa aurinko on ruennut paistamaan! Pääsiäisloma kolkuttelee oven takana ja fiilis alkaa olla nousukiidossa. En uskalla vielä huokaista niin paljon kuin ehkä pitäisi, sillä pessimisti ei pety.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää tämän tekstin siihen, että viimeiset neljä kuukautta ovat olleet täyttä painajaista. Jos kuitenkin etsitään asiasta valoisaa puolta, niin ainakin stressinsietokyky on kehittynyt. Lisäksi voin toivottavasti muistella tätä lukuvuotta myöhemmin: Jos selvisin tästä, selviän mistä tahansa. 

Lopuksi vielä kommentti tuleville Savonlinnan kakkosille: Todennäköisesti toinen opiskeluvuosi on teille helpompi. Oma vuosikurssimme on ensimmäinen, joka opiskelee nykyisen opetussuunnitelman mukaan, siis testiryhmä. Palautetta on annettu ja osittain saatu jopa läpi, kuten myös viimevuonna. Muutosta tapahtuu kyllä. Huomasin sen itse muutama viikko sitten tehdessäni fuksien kurssia, joka jäi minulta viimevuonna tekemättä: Tänä vuonna tehtävä oli huomattavasti helpompi ja vähemmän aikaavievä kuin se, joka työmääränsä takia jäi minulta viimevuonna tekemättä.