Tämä viikko on maanantaita lukuun ottamatta alkanut jokseenkin liikunnallisissa merkeissä. Maanantaina en selvinnyt salille saakka, sillä odotin putkimiehen soittoa ja saapumista koko aamupäivän. Iltapäivällä pyörähdin yliopistolla, ja näyttävästi myöhästyin heti ensimmäisenä opiskelupäivänä. Syytän tästä pyörän eturengasta, joka päätti olla pitämättä ilmaa sisällään. Illaksi kehkeytyikin sitten muuta tekemistä - kaveriporukan idea lähteä kaupungille päivittämään kesän kuulumiset vei kieltämättä voiton.
Tiistaina jatkoimme opiskelua Karhuvuoren luontopolulla - siis keskellä metsää. Neljän metsässä vietetyn tunnin saldoksi kertyi muutama mukaan kerätty kasvi, monet hyvät naurut, sekä yli 5000 askelta (jotka muuten otin kumppareilla, huhheijaa). Ikään kuin olo rupeaman jälkeen ei olisi ollut jo tarpeeksi nuutunut, päätimme vielä illalla lähteä suunnistamaan liikunnan portfoliotehtävän puitteissa. 4000 askelta lisää. Illalla olo oli lievästi sanottuna puolikuollut... 9000 askelta ei sinänsä ole järjetön määrä, mutta maasto-olosuhteissa ja jäätävien korkeusvaihtelujen armoilla se sietäisi saada kunnon kertoimet.
Tänään - vihdoin ja viimein - pääsin lähtemään sinne salille. Ensimmäistä kertaa liki puoleen vuoteen, minkä lisäksi askelmittari huutaa yli 12 000 askelta. Kukahan minut kiskoisi huomenna - tai varsinkin perjantaina - sängystä ylös?
Syy, miksi oikeastaan aloin kirjoittamaan, kuitenkin vain sivuaa liikkumista. Odotin paluuta arkeen valtavasti, koska arkena tiedän handlaavani terveelliset elämäntavat, joilla saa myös hyvän olon. Kieltämättä liikunta tuo aina hetken endorfiinihumalan, mutta kokonaisuus ei ole vielä sitä mitä tavoitellaan. Tiedän, että muutokset eivät tapahdu parissa päivässä. Oikeastaan, minua rassaa lähinnä yksi asia: jatkuva makeannälkä... Jos sitä ei olisi, olisi olo kuin vettä vain. Naurettavaa valittamista, tiedän. Oli vain pakko purkaa tämä jonnekin.
 |
| Suunnittelin ottaa tänään elämäni ensimmäisen saliselfien "täällä taas" -verukkeella, mutta en kehdannut - mielestäni sali on kuitenkin treenaamista eikä kuvaamista varten. Siispä saatte minun naamani sijasta ihastella tätä jokseenkin osuvaa motivaatiokuvaa. |
Mutta hei. Lopulta menee kuitenkin aika hyvin, kun suurin turhautumisen aihe ei kuitenkaan lopulta ole tämän suurempi :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti