Sydämeeni joulun teen

Joululoma. Mitä? Missä välissä se ehti tulla?

Niin vain kuitenkin kävi. Läsnäolovaatimukset tältä syksyltä päättyivät keskiviikkona OKL:n puurojuhlan myötä, ja tänä aamuna palautin viimeisen raportin. Syyslukukausi on paketissa.

Tämä syksy oli edellisiin opiskeluvuosiin verrattuna erityislaatuinen monestakin syystä. Olennaisin syy tällä hetkellä lienee se, ettei tälle joululle kasaantunut valtavasti työtä. Tämä oli siis ensimmäinen vuosi, kun en kokenut murtuvani stressin alla.

Toisaalta tässä syksyssä oli myös omat, stressitekijöiksi luokiteltavat piirteensä. Tämän syksyn aikana olen matkustanut enemmän kuin koskaan. Noin marraskuun puolivälistä alkaen olen viettänyt viikkoni pääsääntöisesti Jyväskylässä. Savonlinnassa olen pyörähtänyt muutaman yön viikossa, kun läsnäolovaatimukset eivät ole antaneet vaihtoehtoja. Kilometrejä tälle syksylle on kertynyt yli 5000. Vaikka olen aina sanonut pitäväni matkustamisesta ja rentoutuvani sen parissa, on liika aina liikaa.

Mutta loma ♥ Tulin torstaiaamuna Jyväskylään, ja aion pysyä täällä jouluun saakka. Suunnitelmiin kuuluu nauttia hiljaisuudesta ja vapaista aikatauluista koko sydämeni kyllyydestä. Jere lähti tänäaamuna Helsinkiin. En ollut lainkaan pahoillani siitä, että sain jäädä nukkumaan rauhassa ja herätä omaan tahtiini. Saan tehdä pari päivää omia juttujani, joista todella pidän. Keskittyä itseeni.

***

Yksi juttu, josta todella pidän, on listojen tekeminen (#kontrollifriikki). Siksi halusin koota itselleni vaihteeksi kivan to do-listan, joka on tarkoitus toteuttaa ennen joulua ylhäisessä yksinäisyydessä.

♥ Osta joululahjat. En ole ostanut niitä vielä yhtäkään. Missäpä välissä olisinkaan, kun kaiken vapaa-aikani olen kuluttanut linja-auton penkkiä?

♥ Käy mäkkärissä syömässä. Joo ei ole terveellistä. Mutta on hyvää. 

♥ Käy myös kahvilassa, yksin tai ystävän kanssa. Koska kahvilarakkaus.

♥ Sauno saunavuorolla. Saunavuoro otettiin (lue: Jere otti) syksyllä, mutta olen ehtinyt hyötymään siitä vasta kerran! Okei, ehkä mulla on sittenkin ollut kiireisempi syksy kuin oletin.

♥ Leivo piparkakkutalo. Tai suklaatalo. En ole vielä päättänyt. Tai molemmat!

♥ Katso netflixiä. Gossip Girl tai Gilmore Girls. 

♥ Pelaa simssiä. Koko päivä. Flanellihousut jalassa. Tai aamutakissa. 

Lisää ammatillisia oivalluksia

Käsi ylös opiskelijat, kuinka monelle sana "ammattilainen" tuntuu vielä kovin kaukaiselta ja vaikealta liittää itseen? Minä ainakin nostan käteni ylös.

Opiskelen tällä hetkellä kehityspsykologian perusteita neljättä kertaa. Olen opiskellut niistä ensimmäisen kerran lukiossa, toisen kerran ammattikoulussa lähihoitajakoulutuksessa, kolmannen kerran yliopistossa kasvatustieteiden perusopinnoissa, ja nyt neljättä kertaa valittuani psykologian sivuaineeksi. Kehityspsykologiassa käsitellään muun muassa lapsen kielellistä, sosiaalista ja emotionaalista kehitystä, ja kuinka niitä voidaan tukea. Näin neljännellä kerralla tunnen jo kertaavani tuttua kauraa.

Tänään tenttiin lukiessani päähäni pälkähti yhtäkkiä hätkähdyttävä ajatus, että tosiaan, minusta tulee kasvatusalan ammattilainen. Ajatus tuntui oudolta, mutta käsittämättömän hyvältä.

Kokemus omasta ammattilaisuudesta valaa varmuutta myös siihen, että osaan kasvattaa omatkin lapseni sitten tulevaisuudessa. Tietenkin lähtökohta on vielä hyvin teoreettinen, mutta se on kuitenkin vahva. Olkoonkin, että sitten äitinä nauran räkäisesti Opiskelija-Emmalle, joka kuvitteli tietävänsä kasvatuksesta jotain.

Tai sitten neljän tunnin yöunet ja kuppi kahvia saavat hourailemaan.

Ammatillista identiteettiä rakentamassa

7 viikon työharjoittelusta on takana kaksi ja puoli viikkoa. En osaa päättää, onko se "jo" vai "vasta". Toisaalta tunnen olleeni harjoitteluluokassani vähintäänkin kuukausia, toisaalta opin edelleen joka päivä uusia asioita niin oppilaista, pedagogiikasta kuin koulumaailman toiminnastakin. Ennen kaikkea opin kuitenkin itsestäni.

Olen aina halunnut olla se kiva ope. Sellainen, jollaisia minulla itselläni oli alakouluikäisenä. En muista heidän koskaan korottaneen ääntään tai sanoneen pahasti, mutta luokka oli silti hallinnassa. Toki heillä oli vuosien kokemus, molemmat ovat nyt jo eläkkeellä. On myös paljon mahdollista, että aika on kullannut yli 10 vuoden takaiset muistot.

Mutta entä minä sitten? En ole kokenut itseäni sellaiseksi kivaksi opeksi. Yli 20 vilkkaan oppilaan luokassa on välillä sanottava hyvinkin tiukasti, jotta kukaan huomaisi, mitä yrität luokan edessä piipittää. Olin itse (tai ainakin kuvittelen olleeni) herkkä ja kiltti oppilas, ja hyvin todennäköisesti alakoulu-Emma olisi lähestulkoon pelännyt nykyistä opettaja-Emmaa. Pelkään siis olevani liian tiukka, liian vaativa, ja että minut muistetaan harjoittelun jälkeen armeijakurista ja natsimeiningistä. Monet vanhemmat opiskelijat ovat jakaneet samankaltaisia fiiliksiä: Sitä haluaisi olla kiva, mutta se ei onnistu halailemalla ja hyssyttelemällä. Että rakkaus kulkee käsi kädessä rajojen kanssa.

Saamani palaute ei ole onneksi vastannut omaa kokemustani. Luokan varsinainen opettaja kehui ryhmänhallintataitojeni kehittymistä, ja myös opiskelijakollegoiden palaute on ollut kannustavaa. Että minusta huokuu lempeys, kaikesta huolimatta.

Palautteesta saadaan vielä yksi hyvä aasinsilta. "Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?" kysyi eräs opiskelijakollega joku aamu viime viikolla, kun mainitsin jännittäväni edessä olevaa opetustuntia. En osannut vastata, mutta kysymys jäi mietityttämään. Jossain vaiheessa viikonloppua keksin vastauksen. En usko pilaavani oppilaita, tai jos tunti menee pieleen, niin menköön. Mitä siitä opitaan, ja seuraava sitten paremmin. Ei, pahinta mitä voisi tapahtua olisi saada murska-arvostelut juuri pidetystä oppitunnista. Koska opettajan identiteetti on vasta rakentumassa, koetan edelleen valaa uskoa itseeni: pystyn tähän, selviän tästä, voisin olla hyvä opettaja. Tarvitsen yhä onnistumisen kokemuksia, vaikka olenkin jo tiedostanut olevani oikealla alalla. Opettaja-Emman sisällä asuu nimittäin edelleen se pieni, herkkä Pikku-Emma, joka kunnioittaa mentorinsa mielipiteitä suuresti.

Zen

Long time no see.

Tänä vuonna koulunaloituspostaukset ynnä muut virstanpylväs- ja tapahtumapostaukset ovat jääneet kirjoittamatta. Olen kyllä ollut aina huono niissä, ehkä siksi minusta ei olekaan koskaan tullut sitä kuuluisaa The Bloggaajaa. Nevermind.

Tällä hetkellä takana on noin puolitoista viikkoa uutta lukuvuotta, ja viikon verran opetusharjoittelua Savonlinnan Norssilla. Vaitiolovelvollisuuden siivittämänä en voi kertoa siitä juuri muuta, kuin että mukavaa on ollut. Ensimmäinen viikko oli lähinnä seurailua ja avustamista. Tänään pääsinkin sitten jo tositoimiin.

Tositoimia edelsivät stressin ja paniikin sekaiset suunnittelutuokiot, katkonaiset yöt sekavine unineen, sekä itkun ja naurun sekaiset aamutunnelmat ennen päivän ensimmäistä oppituntia. Mutta siitä selvittiin

Tänään ostin itselleni mindfulness-värityskirjan, sekä heräteostoksena uuden taulun. Värityskirja varasti tehokkaasta suunnitteluajasta kaksi tuntia, mutta soi mielenrauhaa monin verroin enemmän. Taulun tehtävä taas on katsoa keittiön seinältä kun syön aamupuuroani, ja kun katson sitä takaisin, se on minun pieni zen-hetkeni. Aamuisin on hyvä hengittää. Ja muistaa, että selviän myös seuraavasta opetuspäivästä. Ja että se on oikeastaan aika mukavaa. 

Hetkessä

Televisiosarjoissa kesälomat poikkeavat arjesta täysin. Hahmot lähtevät interreilaamaan tai etsimään itseään palmujen alle, tarttuvat odottamattomiin työtarjouksiin jotka innoittavat uravalintaa, tai juhlivat läpi kesän ja työntävät huomisen mielestään. 

Valitettavasti tätä tapahtuu vain televisiossa. Palmujen sijasta matkustin Jyväskylään Harjun tornin katveeseen, en varsinaisesti koe kitkemisen olevan sitä mitä tahdon palavasti tehdä lopun elämääni, enkä ole aamuherätysten vuoksi juuri juhlinutkaan. Ainakaan unohtamatta sitä seuraavan aamun herätystä. Jotakin elokuvamaista minullekin on kuitenkin tapahtunut.

Tässä vaiheessa olisi hienoa kertoa, kuinka koko elämäni on saanut uuden suunnan ja olen saavuttanut zen-tilani aamujoogalla. Kuinka some on poissa mielestä ja olen raivannut tilaa oikeiden ystävien tapaamiselle. En kuitenkaan ole koko kesänä saanut aikaiseksi joogatunnille ilmoittautumista, enkä ole nähnyt ystäviä läheskään niin paljon, kuin vielä keväällä suunnittelin. Ja arvatkaa mitä. Se tuntuu ihanalta. Olen töiden lomassa löytänyt aikaa myös itselleni. Vaikka varsinaiseen zeniin on vielä matkaa, tunnen ottaneeni tärkeän askeleen kohti sitä.

Kenties merkittävimpänä muutoksena pidän sitä, kuinka olen pysytellyt poissa tietokoneen äärestä. Siinä missä esimerkiksi 15-vuotias tai lukioikäinen minä saattoi istua ruudun edessä valehtelematta koko päivän, avaan sen nykyään ehkä kerran viikossa. Olo on huojentunut. Ehkä en olekaan niin toivoton tapaus?

Entä mitä minä olen tehnyt koneella istumisen sijasta? Rehkinyt töissä ja sen jälkeen kuntosalilla tai lenkkipolulla. Mutta myös lukenut lehtiä, kävellyt paljain jaloin, haaveillut tulevaisuudesta, vaellellut päämäärättä kaupungilla tuntikausia, käynyt yksin kahvilassa, pukeutunut lempimekkoon, pitänyt Netflix-maratoneja, uinut arki-iltoina, mennyt aikaisin nukkumaan ja suunnitellut tulevaa syksyä.

Ensi vuoden suunnitelmiin kuuluu muun muassa kandin kirjoittaminen, joten tietokoneboikotilleni varattu aika on laskettavissa enää viikoissa. Sitä suuremmalla syyllä lasken seuraavaksi läppärin kannen kiinni ja lähden ulos hengittämään lämmintä kesäiltaa.

Scribo ergo sum

Aloitan tämän tekstin lähes samalla tavalla, kuin aloitin ensimmäisen blogikirjoitukseni 16-vuotiaana, huhtikuussa 2011. Scribo ergo sum. Se on latinaa, ja käännös kuuluu jotakuinkin näin: Kirjoitan, siis olen. Lause on tietenkin viittaus Descartesin filosofiseen viisauteen: Cogito ergo sum - ajattelen, siis olen. Blogin nimi syntyi lukion pakollisen filosofian kurssin aikana, kun pohdin oman elämäni merkitystä ja sisältöä. Sisältöä, sitä kirjoittaminen minun elämääni nimittäin toi. Ja paljon toikin.

Ylästeella ja lukiossa saatoin viettää tuntikausia kirjoitellen omia ajatuksiani kouluvihkojen keskiaukeamille, pulpetille nostetun laukun takana, piilossa muiden katseilta. Tietokoneelta löytyi kymmeniä novelleja, tarinoita, kolumneja ja esseitä, joita kirjoittelin vain omaksi ilokseni. Päiväkirjasta puhumattakaan. Bloggaaminen oli luonnollinen - ja kenties väistämätön - jatkumo kirjoittamiseen kohdistuvalle rakkaudelle.

Mutta mitä sitten tapahtui? Jostakin syystä kirjoittaminen vain jäi. Löysin ehkä elämääni uutta sisältöä, uusia tapoja ilmaista itseäni, ja uusia ystäviä, jotka eivät nähneet minua vain laukkunsa taakse piiloutuvana runotyttönä. Oli minun hetkeni olla joku muu. Kuitenkin tuo runotyttö on edelleen olemassa, ja tänään tapasin hänet jälleen.

Sitten hieman pohjustusta nykyhetkeen.
Teen kesätöitä puutarha-alalla, siis kitken rikkaruohoja. Se ei ole ergonomisesti armeliainta työtä, vaan kuormittaa erityisesti selkää ja polvia. Maanantaina totesin (ironista kyllä) poikaystävälleni puhelimessa, etten ole niinkään huolissani selästäni kuin polvistani. Kuitenkin kymmentä minuuttia myöhemmin löysin itseni makaamasta lattialta itkien puhelimessa äidille, etten pääse ylös kipeän selän vuoksi. Enkä päässytkään, ennenkuin ystäväpariskunta saapui kolme varttia myöhemmin nostamaan minut ylös ja kiikuttamaan keskussairaalan päivystysosastolle. Sain diagnoosin alaselän rasitusvammasta ja kaksi päivää sairauslomaa. Sekä tietenkin buranaa.

Viimeiset kaksi päivää olen siis maannut sohvalla tuijottamassa Netflixiä. Katsottavaksi valikoitui Sinkkuelämää -sarjan esiosa, The Carrie Diaries. Sarja kertoo lukioikäisestä Carrie Bradshaw'sta, joka etsii omaa paikkaa maailmassa (tai Manhattanilla) kirjoittajana. Koska sarja pyörii osittain juuri kirjoitusteeman ympärillä, sain sysäyksen pohtia myös omaa kirjoittajaminääni. Mihin se on joutunut? Samalla kuitenkin kipinä jossain syvällä sisimmässä heräsi taas eloon. Minäkin tahdon taas kirjoittaa. 

Scribo ergo sum. 

Your mind is garden, your thoughts are seeds: you can grow flowers, or you can grow weeds

Tervehdys! ♥

Kesä ruudun tällä puolella alkoi parin viikon lomalla, joka sittemmin vaihtui kesätöihin. Nyt parin viikon työrupeaman jälkeen työstressi alkaa helpottaa ja päivät muuttumaan rutiininomaisemmiksi. Viihdyn kitkijän roolissa hyvin. Työ ei ole lainkaan niin yksitoikkoista kuin miltä se kuulostaa, päivät saa viettää ulkona, työporukka on mukava, ja oman kädenjälkensä näkeminen on jollakin tavalla sangen tyydyttävää. Joko sukuni naisia piinaava puutarhahulluus on iskemässä minuunkin?

Istutusten siistimiselle mukavaa vastapainoa tuovat myös luonnonmaisemat. En myöskään varmasti ole ainoa, joka rentoutuu paremmin metsässä kuin geometristen istutusten keskellä. Tänään olisin kaivannut metsään vaikkapa lenkille purkamaan stressiä ja parin päivän sairastelun aiheuttamaa levottomuutta. Siitä sain inspiraation tehdä virtuaalilenkin Tourujoen rantaa kulkevalle metsäpolulle. Seuraavat kuvat on napsittu kaksi viikkoa sitten yhteislenkillä Taitsin ja Riikan kanssa. 

Kuinka keskeltä Jyväskylän keskustaa voi löytyä tällainen satumaa - ja miksi löysin sen vasta nyt?