The summer is crazy

Lomalla viimeinkin...♥

Lukuvuosi 2015-2016 saatiin pianotentin myötä päätökseen keskiviikkona. Nyt pari päivää huilailtuani (lue: matkusteltuani) ehdin vihdoin vetää henkeä ja palaamaan blogisorvin ääreen. Alkuperäinen tarkoitukseni oli kerrata kulunutta lukuvuotta samaan tyyliin kuin viimevuonna. Hetken kuvia selailtuani totesin niitä otetun hyvin vähän, joten get over it - suunta kohti tulevaa. 

Kun edellisestä to-do-listasta on päästy eroon, on hyvä alkaa rakentaa seuraavaa. Seuraava to-do lista ei sisälläkään satoja sivuja kirjoittamista ja lukemista, vaan satoja mansikoita, hymyjä ja auringonsäteitä - tervetuloa, kesä 2016! Ollos yhtä hyvä kuin edellinen. Tämän varmistamiseksi osa tehtävälistasta onkin muodostettu viimevuotisen perusteella - mutta vain osa ;).

♥ Nauti kesätöistä, kun vihdoin sait niitä

♥ Käy syömässä ainakin kolmessa ravintolassa, jotka on pitänyt testata jo pitkään

♥ Osta kesällä mansikoita ja pakasta niitä talvea varten

♥ Liiku paljon

♥ Opettele vesihiihtämään

♥ Opettele tekemään uusia grilliruokia ja nauti jo hyväksi todetuista

♥ Ota aurinkoa hyvän kirjan parissa

♥ Käy ratsastamassa ja uittamassa hevosia

♥ Harrasta maakuntamatkailua - tarkoitus olisi visitoida ainakin Viitasaarella, Tampereella, Helsingissä ja Porissa

♥ Vietä aikaa myös Rautalammilla

♥ Vietä aikaa jyväskyläystävien kanssa, kun olet vihdoin samassa kaupungissa, ja pidä yhteyttä myös muihin

♥ Käy sukujuhlissa päivittämässä kuulumiset

♥ Käy tapahtumissa. Tällä hetkellä tähtäimessä on ainakin Jyväskylän OlutSatama, Seinäjoen Vauhtiajot ja Suonenjoen Mansikkakarnevaalit

♥ Tee juhannuspäiväksi synttärikakku

♥ Lähde piknikille

♥ Katsele ukkosmyrskyä ikkunasta tai parvekkeelta - toteuta mieluiten maaseudulla

♥ Päivitä kesäsoittolistalle myös tämän kesän fiilistelybiisejä

♥ Pukeudu usein mekkoihin ja hameisiin, kun siihen on kerrankin mahdollisuus

♥ Käy veneilemässä 

Tittelinä ylioppilas

Vappu. Joka toisella vastaantulijalla oli samanlainen, samettipintainen ja kultalyyrainen ylioppilaslakki päässä. Siitä huolimatta tunsin itseni ylpeäksi ja erityiseksi painaessani vappuaattona valkolakin päähäni ennen liittymistä kirkkopuiston hulinaan. Ajatus tuntuu oudolta siihen nähden, että lakkipäisyys on vappuna - etenkin kirkkopuistossa - enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tuumailin kuitenkin asiaa hetken, ja löysin kuin löysinkin itseäni tyydyttävän vastauksen. Vain minun lakillani on minun tarinani. Muutin lukion perässä pois kotoa 16-vuotiaana, löysin parhaat ystäväni. Nauroin ja itkin (usein molempia samaan aikaan), opiskelin ja juhlin, harrastin ja otin rennosti. Luin kirjoituksiin, ja sain lopulta ylioppilaslakin päähäni. Ajattelen yhä löytäneeni lukiossa oman identiteettini. Kuten Rautalammin lukion slogan kuuluu: Vahvat juuret, kantavat siivet. Kun painan ylioppilaslakin päähäni näin kolme vuotta kirjoittamisen jälkeen, koen yhä saman pakahduttavan ylpeyden ja rakkauden tunteen kuin lakkiaisissakin. Ylioppilaslakki muistuttaa minua siitä, kuka olen, mistä olen tullut ja mihin olen menossa.

Paluu nykyhetkeen. Sunnuntai. Mieletön sunnuntai, eikä vähiten vapun takia. Sunnuntai on kuitenkin aina se päivä, kun joutuu taistelemaan ikävää vastaan. Tällä kertaa se iski siinä vaiheessa, kun saattelin poikaystävän linja-autoasemalle ja jäin yksin kaupungin vilskeeseen. Minulla oli kuitenkin vahvempi olo, kuin normaalina viikonloppuna samassa tilanteessa. Takaisin päästyäni vilkaisin itseäni peilistä. Otin lakin hetkeksi pois, mutta painoin sen pian takaisin päähäni. Ilman sitä olin vain tavallinen Emma jolla oli tukka huonosti. Kantaessani lakkia pystyin katsomaan itseäni silmiin ja toteamaan: Olen vahva. Olen ylioppilas.

Syksyllä 2018 en tuu enää kouluun, kirjoitan 'hei hei' luentosalin tauluun

Olen tuijottanut bloggerin tyhjää tekstikenttää monta minuuttia. Aloittanut tekstin ja pyyhkinyt sen sitten taas pois. Sama ilmiö oli havaittavissa päivällä, kun yritin jakaa facebookissa uutista Savonlinnan kampuksen lakkauttamispäätöksestä. Sanoja ei yksinkertaisesti ole.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan uutiset ovat seuraavat: Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampus lakkautetaan, ja opettajankoulutus keskitetään nykyisessä laajuudessaan Joensuuhun. Tämä tapahtuu mitä ilmeisimmin syksyllä 2018. 

Minä en ole oikea ihminen arvioimaan päätöksen oikeellisuutta, puuttumaan talouteen, tai kertomaan, kuinka yliopiston myötä lähtee myös valtaosa Savonlinnan jo ennestään kapea-alaisista palveluista ja heikoista liikenneyhteyksistä. Voin kertoa vain, mitä tunnen, näen ja koen. 

Myönnän sanoneeni joskus pahimman paineen alla, että mitä hyötyä tästäkin kampuksesta muka on - valtava työmäärä ja erittäin tiukassa olevat opintopisteet. Tällä hetkellä nuo sanat kaduttavat suuresti, sillä opiskelisin vaikka koko toisen vuoden uudelleen, mikäli kampus saisi jäädä. Enkä usko olevani ainoa. Tiedotteet vilisevät sanoja "pettymys" ja "suru-uutinen", käytävillä tuli vastaan itkusta punaisia silmiä, UEF:in liput yliopistolla laskettiin puolitankoon, ja huomenna kampuksen portaille kerätään kukkia ja kynttilöitä. Vaikka opiskelijabudjetti ei päätä huimaakaan, harkitsen itsekin sellaisten ostamista. On Savonlinnan kampus sen ansainnut. 

Vaikka en Savonlinnassa aina olekaan viihtynyt, tuntuu joltakin pudonneen pohja pois. En osaa vieläkään sanoa, mitä ajattelen tästä kaikesta. Tunne on jotakin hämmennyksen, järkytyksen, pettymyksen ja epäuskon väliltä. Tällä hetkellä sitä kuvailee parhaiten sana 'tyhjyys'. Vaikka lakkautusuhka on ollut pinnalla jo pitkään, se tuntui kolahtavan tajuntaan vasta nyt. Päätöksen jälkeen kaikkea katsoo uudesta näkökulmasta: Kuinka kauniit nuo istutukset ovat, kuinka iloisesti norssin oppilaat juoksentelevat pihalla, kuinka kauniisti valo taittuu kahvion lasipöydistä. 

Käytännön kuviot tuntuvat helpommilta käsittää. Oma arvioitu valmistumisaikani on keväällä 2019. Lyhyen matematiikan mukaisella laskutoimituksella siirtymä Joensuuhun koittaisi siis viimeisenä opiskeluvuotenani. Itsestäni en ole sinänsä huolissani. Tarkoituksenani oli jo muutenkin pyrkiä opiskelemaan maisterivaihe Jyväskylässä, ja vaikka en Jyväskylään pääsisikään, olen käsittänyt viimeisen opiskeluvuoden koostuvan lähinnä gradun kirjoittamisesta. En siis tiedä, vaatisiko viides opiskeluvuosi edes asuntoa Joensuusta. 

Enemmän minua säälittävät Savonlinnan kampuksen työntekijät. Median perusteella kaikille ei ole luvattu uutta virkaa Joensuusta, ja vaikka olisikin, ainakin osa on ilmaissut kantansa hyvin selkeästi: Joensuuhun ei lähdetä. Suurin osa opettajistamme on paitsi hyviä opettajia, myös valtavan ihania persoonia, joille haluan toivoa vain hyvää. Tämä ei sitä ole.

Vaikka tekstiä näköjään syntyikin, koen yhä olevani sanaton. Tai ehkä kyse on jostain ovensuu-ilmiöstä: Sanottavaa ja ajateltavaa on niin paljon, ettei mikään tule läpi. 

Oon painanu aivan liian pitkää päivää

Hiphei, täällä taas!

Hiphei ei kylläkään ole ilmaisu, jota olisin menneen talven aikana kovin usein käyttänyt. Nyt kuitenkin uskaltaa jo varovasti iloita - ehkä se pahin olisi nyt selätetty? Luvassa on nyt siis kaikenkattava avautumispostaus opiskelun suhteen, joka toiminee samana myös selittelynä sille, miksi blogissa on viimeaikoina ollut niin hiljaista (ks. myös edellinen postaus, josta on - härregyyd - yli kuukausi). Seuraava ei siis sisällä mielipiteitä, tuote-esittelyjä, kiinnostavia tapahtumia, päivän asuja tai muutakaan "mielenkiintoista". Pysyköön kyydissä ken haluaa.

Moni saattaa muistaa, kuinka valitin marraskuussa tehtävien ja läsnäolon paljoutta. Selvisin loppuvuoden pitkälti sen ansiosta, että hoin itselleni sanoja "keväällä helpottaa, keväällä helpottaa". Eipä helpottanut. Tammi- ja helmikuun aikana taisin kävellä yliopistolta kotiin hyvällä tuulella tasan kaksi kertaa.

Läsnäoloa oli keväällä vähemmän kuin syksyllä. Tenttejä ei ollut valtavan paljon. Tehtävämäärä oli kuitenkin päätä ja kaikkia muitakin ruumiinosia huimaava. Yksittäisiä tekemättömiä tehtäviä taisi olla parhaimmillaan 24 - ja kuten syksyllä, myöskään tällä kertaa määrä ei johtunut laiskuudesta tai aikaansaamattomuudesta. Aina kun sait yhden tehtävän valmiiksi, sait yliopiston päästä kaksi lisää. Osa tehtävistä on pieniäkin, mutta valtaosa oli tasoa "suunnittele ja toteuta jokin projekti maahanmuuttajien kanssa". Tämä oli tietenkin ryhmätyö.

Maahanmuuttajaprojektin yhteydessä harjoiteltiin iPadin
kameran käyttöä. Tähän tiivistyy fiilikset koko vuodesta.

Ryhmätyöt olivatkin niitä, jotka aiheuttivat eniten harmaita hiuksia. Ei sillä, etteikö muiden kanssa olisi ollut mukava tehdä. Ongelmia aiheuttivat aikataulut. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt kertoa, että kun yritetään sovittaa yhteen kuuden ihmisen aikataulut, jotka eivät ole millään tavalla linjassa toisiinsa, on maanpäällinen helvetti valmis. Joku joutui aina joustamaan omista menoistaan ja välillä jopa ystävyysssuhteet tuntuivat rakoilevan aikataulujen ja niiden aiheuttaman valtavan stressin takia.

Juuri aikataulujen sopiminen - johon, ironista kyllä, meni valtavasti aikaa - teki talvesta niin järkyttävän. Omaa elämää ei voinut suunnitella käytännössä ollenkaan, sillä koskaan ei tiennyt, pääsetkö huomenna kotiin kahdeltatoista vai kuudelta. Ennen tätä talvea en olisi sitä uskonut, mutta nyt voin sanoa, että se jos mikä on henkisesti kuluttavaa. Parhaimmillaan taisin istua yliopistolla puoli yhdeksään saakka. Kun tämän päälle lisätään puolen tunnin kotimatka ja sitten ne 20 tekemätöntä tehtävää, oli olo toisinaan hyvinkin tappava. Vapaa-aikaa oli tasan nukkuessa, ja yleensä yöunistakin piti pihistää.

Kun tähän päälle lisätään vielä monialaisten harjoittelut, alkaa soppa olla valmis. Monialaisten harjoittelut tarkoittavat siis opetusharjoitteluita koulussa opetettavista aineista. Harkat tulee suorittaa viidestä aineesta - matematiikasta, äidinkielestä, musiikista, kuvataiteesta ja liikunnasta. Lisäksi comboon kuuluu vielä draamatunnin pitäminen. Näistä kuudesta ainoastaan draamalle ja musiikille oli varattu kalenterista tilaa, kaikkien muiden aikataulujen sopiminen jäi omalle vastuulle. Ja kuinka ollakaan - valtaosa harkoista suoritettiin ryhmissä. Lisää aikataulujen sopimista, ikään kuin sitä ei olisi muuten riittänyt. Lisäksi (todennäköisesti juuri valtavan stressin takia, sillä tavallisesti en ole mikään jännittäjä) harkat jännittivät, mikä oli taas omiaan lisäämään paineita.

Jos asiasta koetti sanoa lehtoreille, oli kaikkien vastaus käytännössä sama: "Minä olen laittanut oman kurssini tehtävämäärän minimiin opintopisteisiin nähden, koittakaa vaan jaksaa". No kun ei perkele jakseta. Jostain syystä opintopisteet tuntuvat olevan täällä kiven alla. Tällä työmäärällä olen saanut tämän vuoden aikana yhteensä 24,5 opintopistettä. Vaikka ala onkin eri, fuksivuotta opiskelevalla tuttavallani on opintopisteitä jo yli 40. Niinpä. Kun edes opintopisteitä ei meinaa ropista, tuntuu puurtaminen jokseenkin turhalta. Mitä minä tästä kaikesta muka saan?

 
Mutta nyt. Nyt aletaan olla voiton puolella. Iso osa kursseista on ohi tai viittä vaille valmiina, läsnäolot ja tehtävät vähenevät kokoajan, suurin osa harkoista on tehty, ja vapaa-aikaa on vihdoin sen verran, että ehtii pitämään myös itsestään huolta. Jopa aurinko on ruennut paistamaan! Pääsiäisloma kolkuttelee oven takana ja fiilis alkaa olla nousukiidossa. En uskalla vielä huokaista niin paljon kuin ehkä pitäisi, sillä pessimisti ei pety.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää tämän tekstin siihen, että viimeiset neljä kuukautta ovat olleet täyttä painajaista. Jos kuitenkin etsitään asiasta valoisaa puolta, niin ainakin stressinsietokyky on kehittynyt. Lisäksi voin toivottavasti muistella tätä lukuvuotta myöhemmin: Jos selvisin tästä, selviän mistä tahansa. 

Lopuksi vielä kommentti tuleville Savonlinnan kakkosille: Todennäköisesti toinen opiskeluvuosi on teille helpompi. Oma vuosikurssimme on ensimmäinen, joka opiskelee nykyisen opetussuunnitelman mukaan, siis testiryhmä. Palautetta on annettu ja osittain saatu jopa läpi, kuten myös viimevuonna. Muutosta tapahtuu kyllä. Huomasin sen itse muutama viikko sitten tehdessäni fuksien kurssia, joka jäi minulta viimevuonna tekemättä: Tänä vuonna tehtävä oli huomattavasti helpompi ja vähemmän aikaavievä kuin se, joka työmääränsä takia jäi minulta viimevuonna tekemättä.

Kun oja ja allikko kuivuvat

Tähän postaukseen idea on lainattu rakkaan ystävän Riikan taannoisesta postauksesta. Tuo postaus kuvasi myös omia tuntojani niin täydellisesti, että voisitte käydä lukemassa suoraan sen. Jotta oma bloggaamiseni ei kuitenkaan menisi mainostukseksi tai linkittelyksi, päätin kirjoittaa aiheesta myös oman versioni - omasta näkökulmastani. 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä blogi merkitsee minulle itselleni ja mitä haluan sillä välittää muille. Haluan toisaalta pitää blogin positiivisena ja inspiroivana paikkana, jota on mukava lukea - niin teidän kuin minun itsenikin. Toisaalta haluan pitää sen aitona: en välittää kiiltokuvaa täydellisestä bloggaaja-elämästä, sillä kenenkään elämä ei ole täydellistä. Olen koettanut tasapainoilla ojan ja allikon välillä, mutta nykyinen polku on alkanut kaltevoitua sen positiivisuuden puolelle. Se kuulostaa paperilla oikeastaan aika hyvältä, mutta syillä on aina seurauksensa.

Positiivisuusfiltteri on suoraan verrannollinen postaustahtiin. Kuinka helppoa onkaan kertoa maanantai-aamuna ystävälle, että "hei me ollaan lähdössä Tallinnaan kuukauden päästä!" Kuinka helppoa on saada innostunut vastaus ja vaihtaa innostuneita fiiliksiä, kunnes ei-niin-innostunut luennoitsija katsoo teitä pahasti, ja innostus muuttuu nonverbaaliksi viestinnäksi. Pointtini on, että ilojen jakaminen tekee niistä vielä monin kerroin parempia. Kuitenkin; kun tämä ilo on kertaalleen jaettu ystävien kanssa kasvotusten, se on ikään kuin käsitelty, eikä enää vaadi blogin huomiota. Postaus jää usein kirjoittamatta.

Mutta entä ne negatiiviset asiat, joita elämässä kuitenkin on? Niiden jakaminen ystävien kanssa kasvotusten ei välttämättä olekaan yhtä helppoa. Ehkä siksi, että tiedät myös heillä olevan raskasta. Ehkä siksi, että he asuvat toisella paikkakunnalla, etkä jaksa selittää, mitä käyt opiskellessasi läpi. Ehkä siksi, että pelkäät saavasi ymmärryksen sijaan muka-hyviä neuvoja tai vähätteleviä tai jopa syyllistäviä kommentteja. Tai ehkä siksi, ettet yksinkertaisesti halua valittaa. Kuinka helppoa näistä synkistä ajatuksista olisikaan kirjoittaa blogiin yön pimeinä tunteina, kun seinät kaatuvat päälle ja maailma romahtaa niskaan. Ikään kuin yksikseen, mutta silti jonkun kanssa. Mutta ei. En halua myöskään blogistani valitusvirsien kokoelmaa.

Summa summarum: Positiiviset asiat tulee jaettua blogin sijasta ystävien kanssa, negatiivisia en halua jakaa blogin ilmapiirin suojelemiseksi.

Mitäs sitten tehdään?

Walk, walk, fashion baby

Kivaa maanantaita toverit ♥

Visitoin viikonloppuna Tampereella. Katukuva herätti suorastaan huvitusta: Siinä missä minä olin vuorautunut mahdollisimman syvälle untuvatakkini, kaulahuivini ja piponi sisään, paikalliset kiertelivät Stockmannia kevyissä, tyylikkäissä takeissa, ilman pipoja. Yöllä vastaan tuli tyttö minimekossa ja sukkahousuissa, vaikka miinusasteita oli kahdenkymmenen pintaan. Oma ymmärrykseni loppui siihen: Minustakin on kivaa näyttää tyylikkäältä, mutta arvostan mukavuutta ja terveyttä ulkonäköä enemmän.

Netti on pullollaan pinnallisia blogeja, joiden asukuvista haetaan inspiraatiota omaan pukeutumiseen. Tämän jälkeen oma peilikuva ja rakas villapaita näyttävät vanhoilta, nuhjuisilta ja surkeilta. Efekti on hieman sama kuin vaikka viitisen vuotta sitten Cosmopolitania tai Vogueta selatessa: Miksi minä en voi näyttää tuolta..?

Vastaus on yksinkertainen: Olosuhteiden pakosta. Autoa ei ole, Savonlinnassa tuulee aina, yliopistolle on matkaa yli kaksi kilometriä, korkeusvaihtelu tuolla reitillä hipoo 30 metriä eivätkä auratut tiet ole itsestäänselvyys. Käsi ylös, kuinka moni pukisi tuolle reitille korkokengät ja pillifarkut? Heitänkin haasteen: Miettikääpä (tai bloggaajat kertokaa!), paljonko muotibloggaajat oikeasti tekevät kuvaamissaan asuissa? 

Haluan korostaa, ettei minulla ole mitään näitä bloggaajia tai heidän kuviaan vastaan - päinvastoin, saanhan niistä inspiraatiota itsekin! Tarkoitukseni on kiinnittää huomionne kulissien taakse. Bloggaajien elämä ei ole täydellistä, vaikka sellainen kuva helposti välittyy. Asukuvat voivat olla upeita, sillä niihin ikuistetaan vain sekunnin murto-osa. Mutta onko heidän elämänsä yhtä upeaa 24 tuntia vuorokaudessa? I think not.

Etenkin näin opiskelijana asun käytännöllisyys korostuu huomattavasti: kun rahaa ei ole paljon, se on käytettävä ehdottoman järkevästi. Tietenkin asukuvien ottaminen ja muiden inspiroiminen niillä kiehtoo. Homma kuitenkin jääköön muille (never say never). Minulla ei ole kuvaajaa, Louis Vuittonin laukkua tai Daniel Wellingtonin kelloa, eikä oikeastaan edes asuja, jollaisia ei netistä jo löytyisi. Ne eivät ole myöskään prioriteettilistalla. Haluan vielä joskus omistaa merkkilaukun, mutta juuri nyt vaatekaapin ykkösiksi nousevat untuvatakki, toppahousut, sekä se vanha kulahtanut villapaita. 

Näiden puheiden kunniaksi, päivän asu, olkaa hyvät!

Takki - Vila
Toppahousut - Pirun lämpimät
Kengät - Anttila
Lapaset - InterSport
Pipo - Mummun neulepuikot
Huivi - Vila
Ämpäri päässä - Se on oikeesti kattolamppu

Ei matka tapa, vaan se seura

Hei toverit!

Lomat on nyt lusittu ja tänään koitti paluu arkeen. Loma tuli todella tarpeeseen (vaikka se olisikin voinut jatkua vielä hetken), ja on ollut minulle samalla lomaa myös tietokoneesta - kuluneen kolmen viikon aikana olen avannut läppärin ehkä neljästi.

Loma sisälsi muun muassa luokkakokouksen, joulun hotellissa, kultahippukuoharia paljussa, ensiesittäytymisen anoppilassa sekä rajattomat määrät suklaata ja netflix-sarjoja. En enää tässä vaiheessa viitsi alkaa kirjoittamaan erityisiä postauksia näistä tapahtumista, vaan kuvakollaasi puhukoon puolestaan.

Alkulomasta otin vielä nohevasti kuvia blogia varten, mutta loman edetessä se unohtui. Toisaalta olen siihen myös tyytyväinen - loman parhaat hetket tuli elettyä hetkessä, eikä kameran linssin läpi.

Teflon Brothers @ Ravintola Nuapuri 30.12

Tämän postauksen päätteeksi haluaisin luvata teille aktivoituvani bloggaajana. Uudenvuoden lupaukset ovat kuitenkin tuhoon tuomittuja, joten jätän sen tekemättä. Ehkä minun olisi aika myöntää itselleni, että olen kasvanut tästä ulos? En kuitenkaan suostu luovuttamaan, en ihan vielä. Katsotaan sitten vuoden päästä!

Uusi vuosi, vanhat kujeet.