Ja vitut mähän kirjotan just sen mitä nään

Huhtikuu 2011

Kuten vuoden alussa mainitsin, piilotin kaikki vanhat blogitekstit tulostaakseni ne itselleni muistokansioksi. Viime viikolla otin vihdoin asiakseni toteuttaa suunnitelman. Heinäkuun 2012 kohdalla tulostimesta loppui muste, joten siinä välissä oli hyvä hetki pysähtyä pohtimaan vanhoja tekstejä. Huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen (tai kahteen) asiaan: Kuinka paljon olen muuttunut, ja kuinka paljon se on vaikuttanut kirjoitustyyliini.

Aloitin bloggaamisen lukion ykkösellä, keväällä 2011. Tuohon aikaan olen postaillut paljon laulujen sanoja ja runoja, varsinaiset tekstit ovat olleet pitkiä, kuvia on vilahdellut vain siellä täällä ja ystävien nimiä on bongattavissa harva se teksti. Hieman alkua pidemmälle tullessa tekstit kertovat lähinnä kuulumisiani: Mitä olen tehnyt, kenen kanssa, missä ja miksi. Sellaisia tekstejä syntyy nykyään hyvin harvoin.

Nykyään tuntuu, että jokaisessa tekstissä pitäisi olla jokin syvempi, merkityksellisempi, tai muuten vain kuulumisia kiinnostavampi sanoma. Myönnän kuitenkin, että minulla on ikävä aktiivista, huoletonta bloggaamista - ilman stressiä siitä, kiinnostaakohan ketään. Tuolloin luin vain tuttavieni blogeja, eikä minulla ollut aavistustakaan blogitrendin laajuudesta. Mitä syvemmälle blogimaailman syövereihin eksyy, sitä tyytymättömämpi on omiin teksteihinsä. Missä vaiheessa lukijamäärä sidostui minäkuvaani bloggaajana? Blogiharrastus alkoi vain, koska rakastin kirjoittamista - lukijoista viis.

Kaipaan sitä maanläheistä, nuorta viatonta (?) minua, joka kirjoitteli siitä mitä kulloinkin oli mielessä. Ehkä seuraavaksi kirjoitan niitä kuulumisia. Vaikka sitten nostalgiasyistä.