Oon painanu aivan liian pitkää päivää

Hiphei, täällä taas!

Hiphei ei kylläkään ole ilmaisu, jota olisin menneen talven aikana kovin usein käyttänyt. Nyt kuitenkin uskaltaa jo varovasti iloita - ehkä se pahin olisi nyt selätetty? Luvassa on nyt siis kaikenkattava avautumispostaus opiskelun suhteen, joka toiminee samana myös selittelynä sille, miksi blogissa on viimeaikoina ollut niin hiljaista (ks. myös edellinen postaus, josta on - härregyyd - yli kuukausi). Seuraava ei siis sisällä mielipiteitä, tuote-esittelyjä, kiinnostavia tapahtumia, päivän asuja tai muutakaan "mielenkiintoista". Pysyköön kyydissä ken haluaa.

Moni saattaa muistaa, kuinka valitin marraskuussa tehtävien ja läsnäolon paljoutta. Selvisin loppuvuoden pitkälti sen ansiosta, että hoin itselleni sanoja "keväällä helpottaa, keväällä helpottaa". Eipä helpottanut. Tammi- ja helmikuun aikana taisin kävellä yliopistolta kotiin hyvällä tuulella tasan kaksi kertaa.

Läsnäoloa oli keväällä vähemmän kuin syksyllä. Tenttejä ei ollut valtavan paljon. Tehtävämäärä oli kuitenkin päätä ja kaikkia muitakin ruumiinosia huimaava. Yksittäisiä tekemättömiä tehtäviä taisi olla parhaimmillaan 24 - ja kuten syksyllä, myöskään tällä kertaa määrä ei johtunut laiskuudesta tai aikaansaamattomuudesta. Aina kun sait yhden tehtävän valmiiksi, sait yliopiston päästä kaksi lisää. Osa tehtävistä on pieniäkin, mutta valtaosa oli tasoa "suunnittele ja toteuta jokin projekti maahanmuuttajien kanssa". Tämä oli tietenkin ryhmätyö.

Maahanmuuttajaprojektin yhteydessä harjoiteltiin iPadin
kameran käyttöä. Tähän tiivistyy fiilikset koko vuodesta.

Ryhmätyöt olivatkin niitä, jotka aiheuttivat eniten harmaita hiuksia. Ei sillä, etteikö muiden kanssa olisi ollut mukava tehdä. Ongelmia aiheuttivat aikataulut. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt kertoa, että kun yritetään sovittaa yhteen kuuden ihmisen aikataulut, jotka eivät ole millään tavalla linjassa toisiinsa, on maanpäällinen helvetti valmis. Joku joutui aina joustamaan omista menoistaan ja välillä jopa ystävyysssuhteet tuntuivat rakoilevan aikataulujen ja niiden aiheuttaman valtavan stressin takia.

Juuri aikataulujen sopiminen - johon, ironista kyllä, meni valtavasti aikaa - teki talvesta niin järkyttävän. Omaa elämää ei voinut suunnitella käytännössä ollenkaan, sillä koskaan ei tiennyt, pääsetkö huomenna kotiin kahdeltatoista vai kuudelta. Ennen tätä talvea en olisi sitä uskonut, mutta nyt voin sanoa, että se jos mikä on henkisesti kuluttavaa. Parhaimmillaan taisin istua yliopistolla puoli yhdeksään saakka. Kun tämän päälle lisätään puolen tunnin kotimatka ja sitten ne 20 tekemätöntä tehtävää, oli olo toisinaan hyvinkin tappava. Vapaa-aikaa oli tasan nukkuessa, ja yleensä yöunistakin piti pihistää.

Kun tähän päälle lisätään vielä monialaisten harjoittelut, alkaa soppa olla valmis. Monialaisten harjoittelut tarkoittavat siis opetusharjoitteluita koulussa opetettavista aineista. Harkat tulee suorittaa viidestä aineesta - matematiikasta, äidinkielestä, musiikista, kuvataiteesta ja liikunnasta. Lisäksi comboon kuuluu vielä draamatunnin pitäminen. Näistä kuudesta ainoastaan draamalle ja musiikille oli varattu kalenterista tilaa, kaikkien muiden aikataulujen sopiminen jäi omalle vastuulle. Ja kuinka ollakaan - valtaosa harkoista suoritettiin ryhmissä. Lisää aikataulujen sopimista, ikään kuin sitä ei olisi muuten riittänyt. Lisäksi (todennäköisesti juuri valtavan stressin takia, sillä tavallisesti en ole mikään jännittäjä) harkat jännittivät, mikä oli taas omiaan lisäämään paineita.

Jos asiasta koetti sanoa lehtoreille, oli kaikkien vastaus käytännössä sama: "Minä olen laittanut oman kurssini tehtävämäärän minimiin opintopisteisiin nähden, koittakaa vaan jaksaa". No kun ei perkele jakseta. Jostain syystä opintopisteet tuntuvat olevan täällä kiven alla. Tällä työmäärällä olen saanut tämän vuoden aikana yhteensä 24,5 opintopistettä. Vaikka ala onkin eri, fuksivuotta opiskelevalla tuttavallani on opintopisteitä jo yli 40. Niinpä. Kun edes opintopisteitä ei meinaa ropista, tuntuu puurtaminen jokseenkin turhalta. Mitä minä tästä kaikesta muka saan?

 
Mutta nyt. Nyt aletaan olla voiton puolella. Iso osa kursseista on ohi tai viittä vaille valmiina, läsnäolot ja tehtävät vähenevät kokoajan, suurin osa harkoista on tehty, ja vapaa-aikaa on vihdoin sen verran, että ehtii pitämään myös itsestään huolta. Jopa aurinko on ruennut paistamaan! Pääsiäisloma kolkuttelee oven takana ja fiilis alkaa olla nousukiidossa. En uskalla vielä huokaista niin paljon kuin ehkä pitäisi, sillä pessimisti ei pety.

Kaiken kaikkiaan voisin tiivistää tämän tekstin siihen, että viimeiset neljä kuukautta ovat olleet täyttä painajaista. Jos kuitenkin etsitään asiasta valoisaa puolta, niin ainakin stressinsietokyky on kehittynyt. Lisäksi voin toivottavasti muistella tätä lukuvuotta myöhemmin: Jos selvisin tästä, selviän mistä tahansa. 

Lopuksi vielä kommentti tuleville Savonlinnan kakkosille: Todennäköisesti toinen opiskeluvuosi on teille helpompi. Oma vuosikurssimme on ensimmäinen, joka opiskelee nykyisen opetussuunnitelman mukaan, siis testiryhmä. Palautetta on annettu ja osittain saatu jopa läpi, kuten myös viimevuonna. Muutosta tapahtuu kyllä. Huomasin sen itse muutama viikko sitten tehdessäni fuksien kurssia, joka jäi minulta viimevuonna tekemättä: Tänä vuonna tehtävä oli huomattavasti helpompi ja vähemmän aikaavievä kuin se, joka työmääränsä takia jäi minulta viimevuonna tekemättä.

Kun oja ja allikko kuivuvat

Tähän postaukseen idea on lainattu rakkaan ystävän Riikan taannoisesta postauksesta. Tuo postaus kuvasi myös omia tuntojani niin täydellisesti, että voisitte käydä lukemassa suoraan sen. Jotta oma bloggaamiseni ei kuitenkaan menisi mainostukseksi tai linkittelyksi, päätin kirjoittaa aiheesta myös oman versioni - omasta näkökulmastani. 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä blogi merkitsee minulle itselleni ja mitä haluan sillä välittää muille. Haluan toisaalta pitää blogin positiivisena ja inspiroivana paikkana, jota on mukava lukea - niin teidän kuin minun itsenikin. Toisaalta haluan pitää sen aitona: en välittää kiiltokuvaa täydellisestä bloggaaja-elämästä, sillä kenenkään elämä ei ole täydellistä. Olen koettanut tasapainoilla ojan ja allikon välillä, mutta nykyinen polku on alkanut kaltevoitua sen positiivisuuden puolelle. Se kuulostaa paperilla oikeastaan aika hyvältä, mutta syillä on aina seurauksensa.

Positiivisuusfiltteri on suoraan verrannollinen postaustahtiin. Kuinka helppoa onkaan kertoa maanantai-aamuna ystävälle, että "hei me ollaan lähdössä Tallinnaan kuukauden päästä!" Kuinka helppoa on saada innostunut vastaus ja vaihtaa innostuneita fiiliksiä, kunnes ei-niin-innostunut luennoitsija katsoo teitä pahasti, ja innostus muuttuu nonverbaaliksi viestinnäksi. Pointtini on, että ilojen jakaminen tekee niistä vielä monin kerroin parempia. Kuitenkin; kun tämä ilo on kertaalleen jaettu ystävien kanssa kasvotusten, se on ikään kuin käsitelty, eikä enää vaadi blogin huomiota. Postaus jää usein kirjoittamatta.

Mutta entä ne negatiiviset asiat, joita elämässä kuitenkin on? Niiden jakaminen ystävien kanssa kasvotusten ei välttämättä olekaan yhtä helppoa. Ehkä siksi, että tiedät myös heillä olevan raskasta. Ehkä siksi, että he asuvat toisella paikkakunnalla, etkä jaksa selittää, mitä käyt opiskellessasi läpi. Ehkä siksi, että pelkäät saavasi ymmärryksen sijaan muka-hyviä neuvoja tai vähätteleviä tai jopa syyllistäviä kommentteja. Tai ehkä siksi, ettet yksinkertaisesti halua valittaa. Kuinka helppoa näistä synkistä ajatuksista olisikaan kirjoittaa blogiin yön pimeinä tunteina, kun seinät kaatuvat päälle ja maailma romahtaa niskaan. Ikään kuin yksikseen, mutta silti jonkun kanssa. Mutta ei. En halua myöskään blogistani valitusvirsien kokoelmaa.

Summa summarum: Positiiviset asiat tulee jaettua blogin sijasta ystävien kanssa, negatiivisia en halua jakaa blogin ilmapiirin suojelemiseksi.

Mitäs sitten tehdään?

Walk, walk, fashion baby

Kivaa maanantaita toverit ♥

Visitoin viikonloppuna Tampereella. Katukuva herätti suorastaan huvitusta: Siinä missä minä olin vuorautunut mahdollisimman syvälle untuvatakkini, kaulahuivini ja piponi sisään, paikalliset kiertelivät Stockmannia kevyissä, tyylikkäissä takeissa, ilman pipoja. Yöllä vastaan tuli tyttö minimekossa ja sukkahousuissa, vaikka miinusasteita oli kahdenkymmenen pintaan. Oma ymmärrykseni loppui siihen: Minustakin on kivaa näyttää tyylikkäältä, mutta arvostan mukavuutta ja terveyttä ulkonäköä enemmän.

Netti on pullollaan pinnallisia blogeja, joiden asukuvista haetaan inspiraatiota omaan pukeutumiseen. Tämän jälkeen oma peilikuva ja rakas villapaita näyttävät vanhoilta, nuhjuisilta ja surkeilta. Efekti on hieman sama kuin vaikka viitisen vuotta sitten Cosmopolitania tai Vogueta selatessa: Miksi minä en voi näyttää tuolta..?

Vastaus on yksinkertainen: Olosuhteiden pakosta. Autoa ei ole, Savonlinnassa tuulee aina, yliopistolle on matkaa yli kaksi kilometriä, korkeusvaihtelu tuolla reitillä hipoo 30 metriä eivätkä auratut tiet ole itsestäänselvyys. Käsi ylös, kuinka moni pukisi tuolle reitille korkokengät ja pillifarkut? Heitänkin haasteen: Miettikääpä (tai bloggaajat kertokaa!), paljonko muotibloggaajat oikeasti tekevät kuvaamissaan asuissa? 

Haluan korostaa, ettei minulla ole mitään näitä bloggaajia tai heidän kuviaan vastaan - päinvastoin, saanhan niistä inspiraatiota itsekin! Tarkoitukseni on kiinnittää huomionne kulissien taakse. Bloggaajien elämä ei ole täydellistä, vaikka sellainen kuva helposti välittyy. Asukuvat voivat olla upeita, sillä niihin ikuistetaan vain sekunnin murto-osa. Mutta onko heidän elämänsä yhtä upeaa 24 tuntia vuorokaudessa? I think not.

Etenkin näin opiskelijana asun käytännöllisyys korostuu huomattavasti: kun rahaa ei ole paljon, se on käytettävä ehdottoman järkevästi. Tietenkin asukuvien ottaminen ja muiden inspiroiminen niillä kiehtoo. Homma kuitenkin jääköön muille (never say never). Minulla ei ole kuvaajaa, Louis Vuittonin laukkua tai Daniel Wellingtonin kelloa, eikä oikeastaan edes asuja, jollaisia ei netistä jo löytyisi. Ne eivät ole myöskään prioriteettilistalla. Haluan vielä joskus omistaa merkkilaukun, mutta juuri nyt vaatekaapin ykkösiksi nousevat untuvatakki, toppahousut, sekä se vanha kulahtanut villapaita. 

Näiden puheiden kunniaksi, päivän asu, olkaa hyvät!

Takki - Vila
Toppahousut - Pirun lämpimät
Kengät - Anttila
Lapaset - InterSport
Pipo - Mummun neulepuikot
Huivi - Vila
Ämpäri päässä - Se on oikeesti kattolamppu

Ei matka tapa, vaan se seura

Hei toverit!

Lomat on nyt lusittu ja tänään koitti paluu arkeen. Loma tuli todella tarpeeseen (vaikka se olisikin voinut jatkua vielä hetken), ja on ollut minulle samalla lomaa myös tietokoneesta - kuluneen kolmen viikon aikana olen avannut läppärin ehkä neljästi.

Loma sisälsi muun muassa luokkakokouksen, joulun hotellissa, kultahippukuoharia paljussa, ensiesittäytymisen anoppilassa sekä rajattomat määrät suklaata ja netflix-sarjoja. En enää tässä vaiheessa viitsi alkaa kirjoittamaan erityisiä postauksia näistä tapahtumista, vaan kuvakollaasi puhukoon puolestaan.

Alkulomasta otin vielä nohevasti kuvia blogia varten, mutta loman edetessä se unohtui. Toisaalta olen siihen myös tyytyväinen - loman parhaat hetket tuli elettyä hetkessä, eikä kameran linssin läpi.

Teflon Brothers @ Ravintola Nuapuri 30.12

Tämän postauksen päätteeksi haluaisin luvata teille aktivoituvani bloggaajana. Uudenvuoden lupaukset ovat kuitenkin tuhoon tuomittuja, joten jätän sen tekemättä. Ehkä minun olisi aika myöntää itselleni, että olen kasvanut tästä ulos? En kuitenkaan suostu luovuttamaan, en ihan vielä. Katsotaan sitten vuoden päästä!

Uusi vuosi, vanhat kujeet.

Ootte mun nouseva aurinko, mun ainoa kotimaa

Talvipäivänseisaus (piti muuten tarkistaa kalenterista, että olihan se nyt just se.) Vuoden lyhyin päivä, jonka pimeyttä lumipeitteen puuttuminen tehostaa entisestään. Näillä korkeuksilla 5h 3min. Jännää muuten, kuinka Rautalammilla päivä on peräti 11 minuuttia lyhyempi, vaikka sijaitsee vain noin 50km Jyväskylää pohjoisempana. 

Perinteisesti talvipäivänseisaus on ollut päivä, kun on saanut hyvällä omalla tunnolla maata sängyssä koko päivän, syödä suklaata ja katsella elokuvia (mikäli vain on joulukiireiltä ehtinyt. Valitettavan harvoin päivä on oikeasti tällaisena toteutunut.) Tänään on kuitenkin muuta ohjelmaa...

Moni pitempiaikaisista lukijoista ehkä muistaa, kuinka bloggasin kaikkein aktiivisimmin lukioaikana. Myös sillä on syy, miksi innostuin kirjoittamaan teille postausta juuri tänään. Tuo syy on nimittäin se, että illalla olisi tarkoitus kokoontua yhteen lukioaikaisten luokkakavereiden kanssa; syödä, juoda, muistella menneitä ja päivittää kuulumisia. 

Syystä tai toisesta vuoden pimein päivä ei tunnu enää ollenkaan niin pimeältä.

Penkkarit 2013 ♥

 

Sain äidiltä kieleni, sain isältä maan

Minulla oli hyvä yritys kirjoittaa tähän ajatuksia itsenäisyyspäivästä. Kuinka minulle se on perinteinen juhla, jolloin nukutaan pitkään, katsotaan telkkaria, syödään karjalanpaistia ja leivotaan vuoden ensimmäiset piparit ja joulutortut. Siitä, kuinka tänä vuonna itsenäisyyspäivän paraatia seurattiin television sijasta paikanpäällä Jyväskylässä. Kuinka teimme pikavisiitin isäni luokse, kävimme Toivolan vanhan pihan joulumarkkinoilla ja leivoimme kuin leivoimmekin piparit ja joulutortut. Kuinka suunniteltu ravintolaillallinen jäi välistä ja kuinka se ei oikeastaan edes haitannut. 

Kuitenkaan järkevää tekstiä ei tunnu juuri nyt syntyvän, joten ajatuksien sijasta jaan teille kuvia eilisestä.

Ps. Pakollinen osa itsenäisyyspäivää on myös Mokoman Sydänjuuret -kappale. Kyseisen kappaleen säkeet toimittavat myös tämän postauksen otsikon virkaa. Otsikon valitseminen taisikin olla tämän illan vaikein tehtävä, sillä kappaleen jokainen säe sopisi tehtävään. Vaikka kuuntelenkin yleensä hieman kevyempää musiikkia, en löydä sanoja kertomaan, kuinka paljon Sydänjuuret minua liikuttaa. Etenkin näin itsenäisyyspäivänä.

Another sundaymood

Mä olen hengissä.

Sen tajuaminen tuntuu ihan uskomattomalta ottaen huomioon, millainen marraskuu meillä on ollut. Olen istunut pakollisilla luennoilla viitenä päivänä viikossa, parhaimmillaan 10 tuntia päivässä. Kotiin päästyäni olen avannut koneen ja tehnyt koulutehtäviä parhaimmillaan kello 23 saakka, ja mennyt sitten nukkumaan. Viikonloput on menty samalla kaavalla, lukuunottamatta luentoja. Tehtävien parissa on kuitenkin vietetty helposti se kahdeksan tuntia päivässä. Isänpäivänä kävin kotona Jyväskylässä, mutta muuten olen viettänyt kaiken "vapaa-aikani" Savonlinnassa. Kolme viikonloppua putkeen. En ole koskaan ollut täällä niin pitkää aikaa.

Mutta siitä selvittiin. Presentaatiot ja opetustuokiot on pidetty, opponoinnit opponoitu, kirjalliset tehtävät kirjattu ja palautettu, lukulistalla on yksi tentti vähemmän. Ja viimeisimpänä kaikista: Sportfolio on vihdoin tehty. Puolentoista vuoden projekti, josta aktiivista kirjoittamista kaksi kuukautta. Tiedoston kokonaismuokkausaika yli 70 tuntia. 68 sivua. Kandi tai gradu eivät tunnu enää missään. To do -listalla on vielä muutama tehtävä, mutta ne tuntuvat pieniltä jo takana olevaan työmäärään verrattuna.

Kuten rivien välistä voidaan päätellä, vapaa-aika on ollut tuntematon käsite. Sportfolion palauttamisen jälkeen pakotin itseni sohvalle makaamaan ja rauhoittumaan. Ensimmäinen ilta oli vaikein, toinenkin vielä. Nyt, muutaman vapaaillan, pitkien yöunien ja yhden baari-illan jälkeen pystyn vihdoin ajattelemaan myös jotakin muuta kuin tekemättömiä kouluhommia. Tänään olen siivonnut ja tehnyt ruokaa, pelannut simssiä ja katsellut televisiota, juonut teetä ja kieltäytynyt vaihtamasta yöpukua pois. Tänään mä olen hengittänyt, ensimmäistä kertaa kuukauteen. 

Rauhallista ja rentouttavaa ekaa adventtia muillekin! ♥