Zen

Long time no see.

Tänä vuonna koulunaloituspostaukset ynnä muut virstanpylväs- ja tapahtumapostaukset ovat jääneet kirjoittamatta. Olen kyllä ollut aina huono niissä, ehkä siksi minusta ei olekaan koskaan tullut sitä kuuluisaa The Bloggaajaa. Nevermind.

Tällä hetkellä takana on noin puolitoista viikkoa uutta lukuvuotta, ja viikon verran opetusharjoittelua Savonlinnan Norssilla. Vaitiolovelvollisuuden siivittämänä en voi kertoa siitä juuri muuta, kuin että mukavaa on ollut. Ensimmäinen viikko oli lähinnä seurailua ja avustamista. Tänään pääsinkin sitten jo tositoimiin.

Tositoimia edelsivät stressin ja paniikin sekaiset suunnittelutuokiot, katkonaiset yöt sekavine unineen, sekä itkun ja naurun sekaiset aamutunnelmat ennen päivän ensimmäistä oppituntia. Mutta siitä selvittiin

Tänään ostin itselleni mindfulness-värityskirjan, sekä heräteostoksena uuden taulun. Värityskirja varasti tehokkaasta suunnitteluajasta kaksi tuntia, mutta soi mielenrauhaa monin verroin enemmän. Taulun tehtävä taas on katsoa keittiön seinältä kun syön aamupuuroani, ja kun katson sitä takaisin, se on minun pieni zen-hetkeni. Aamuisin on hyvä hengittää. Ja muistaa, että selviän myös seuraavasta opetuspäivästä. Ja että se on oikeastaan aika mukavaa. 

Hetkessä

Televisiosarjoissa kesälomat poikkeavat arjesta täysin. Hahmot lähtevät interreilaamaan tai etsimään itseään palmujen alle, tarttuvat odottamattomiin työtarjouksiin jotka innoittavat uravalintaa, tai juhlivat läpi kesän ja työntävät huomisen mielestään. 

Valitettavasti tätä tapahtuu vain televisiossa. Palmujen sijasta matkustin Jyväskylään Harjun tornin katveeseen, en varsinaisesti koe kitkemisen olevan sitä mitä tahdon palavasti tehdä lopun elämääni, enkä ole aamuherätysten vuoksi juuri juhlinutkaan. Ainakaan unohtamatta sitä seuraavan aamun herätystä. Jotakin elokuvamaista minullekin on kuitenkin tapahtunut.

Tässä vaiheessa olisi hienoa kertoa, kuinka koko elämäni on saanut uuden suunnan ja olen saavuttanut zen-tilani aamujoogalla. Kuinka some on poissa mielestä ja olen raivannut tilaa oikeiden ystävien tapaamiselle. En kuitenkaan ole koko kesänä saanut aikaiseksi joogatunnille ilmoittautumista, enkä ole nähnyt ystäviä läheskään niin paljon, kuin vielä keväällä suunnittelin. Ja arvatkaa mitä. Se tuntuu ihanalta. Olen töiden lomassa löytänyt aikaa myös itselleni. Vaikka varsinaiseen zeniin on vielä matkaa, tunnen ottaneeni tärkeän askeleen kohti sitä.

Kenties merkittävimpänä muutoksena pidän sitä, kuinka olen pysytellyt poissa tietokoneen äärestä. Siinä missä esimerkiksi 15-vuotias tai lukioikäinen minä saattoi istua ruudun edessä valehtelematta koko päivän, avaan sen nykyään ehkä kerran viikossa. Olo on huojentunut. Ehkä en olekaan niin toivoton tapaus?

Entä mitä minä olen tehnyt koneella istumisen sijasta? Rehkinyt töissä ja sen jälkeen kuntosalilla tai lenkkipolulla. Mutta myös lukenut lehtiä, kävellyt paljain jaloin, haaveillut tulevaisuudesta, vaellellut päämäärättä kaupungilla tuntikausia, käynyt yksin kahvilassa, pukeutunut lempimekkoon, pitänyt Netflix-maratoneja, uinut arki-iltoina, mennyt aikaisin nukkumaan ja suunnitellut tulevaa syksyä.

Ensi vuoden suunnitelmiin kuuluu muun muassa kandin kirjoittaminen, joten tietokoneboikotilleni varattu aika on laskettavissa enää viikoissa. Sitä suuremmalla syyllä lasken seuraavaksi läppärin kannen kiinni ja lähden ulos hengittämään lämmintä kesäiltaa.

Scribo ergo sum

Aloitan tämän tekstin lähes samalla tavalla, kuin aloitin ensimmäisen blogikirjoitukseni 16-vuotiaana, huhtikuussa 2011. Scribo ergo sum. Se on latinaa, ja käännös kuuluu jotakuinkin näin: Kirjoitan, siis olen. Lause on tietenkin viittaus Descartesin filosofiseen viisauteen: Cogito ergo sum - ajattelen, siis olen. Blogin nimi syntyi lukion pakollisen filosofian kurssin aikana, kun pohdin oman elämäni merkitystä ja sisältöä. Sisältöä, sitä kirjoittaminen minun elämääni nimittäin toi. Ja paljon toikin.

Ylästeella ja lukiossa saatoin viettää tuntikausia kirjoitellen omia ajatuksiani kouluvihkojen keskiaukeamille, pulpetille nostetun laukun takana, piilossa muiden katseilta. Tietokoneelta löytyi kymmeniä novelleja, tarinoita, kolumneja ja esseitä, joita kirjoittelin vain omaksi ilokseni. Päiväkirjasta puhumattakaan. Bloggaaminen oli luonnollinen - ja kenties väistämätön - jatkumo kirjoittamiseen kohdistuvalle rakkaudelle.

Mutta mitä sitten tapahtui? Jostakin syystä kirjoittaminen vain jäi. Löysin ehkä elämääni uutta sisältöä, uusia tapoja ilmaista itseäni, ja uusia ystäviä, jotka eivät nähneet minua vain laukkunsa taakse piiloutuvana runotyttönä. Oli minun hetkeni olla joku muu. Kuitenkin tuo runotyttö on edelleen olemassa, ja tänään tapasin hänet jälleen.

Sitten hieman pohjustusta nykyhetkeen.
Teen kesätöitä puutarha-alalla, siis kitken rikkaruohoja. Se ei ole ergonomisesti armeliainta työtä, vaan kuormittaa erityisesti selkää ja polvia. Maanantaina totesin (ironista kyllä) poikaystävälleni puhelimessa, etten ole niinkään huolissani selästäni kuin polvistani. Kuitenkin kymmentä minuuttia myöhemmin löysin itseni makaamasta lattialta itkien puhelimessa äidille, etten pääse ylös kipeän selän vuoksi. Enkä päässytkään, ennenkuin ystäväpariskunta saapui kolme varttia myöhemmin nostamaan minut ylös ja kiikuttamaan keskussairaalan päivystysosastolle. Sain diagnoosin alaselän rasitusvammasta ja kaksi päivää sairauslomaa. Sekä tietenkin buranaa.

Viimeiset kaksi päivää olen siis maannut sohvalla tuijottamassa Netflixiä. Katsottavaksi valikoitui Sinkkuelämää -sarjan esiosa, The Carrie Diaries. Sarja kertoo lukioikäisestä Carrie Bradshaw'sta, joka etsii omaa paikkaa maailmassa (tai Manhattanilla) kirjoittajana. Koska sarja pyörii osittain juuri kirjoitusteeman ympärillä, sain sysäyksen pohtia myös omaa kirjoittajaminääni. Mihin se on joutunut? Samalla kuitenkin kipinä jossain syvällä sisimmässä heräsi taas eloon. Minäkin tahdon taas kirjoittaa. 

Scribo ergo sum. 

Your mind is garden, your thoughts are seeds: you can grow flowers, or you can grow weeds

Tervehdys! ♥

Kesä ruudun tällä puolella alkoi parin viikon lomalla, joka sittemmin vaihtui kesätöihin. Nyt parin viikon työrupeaman jälkeen työstressi alkaa helpottaa ja päivät muuttumaan rutiininomaisemmiksi. Viihdyn kitkijän roolissa hyvin. Työ ei ole lainkaan niin yksitoikkoista kuin miltä se kuulostaa, päivät saa viettää ulkona, työporukka on mukava, ja oman kädenjälkensä näkeminen on jollakin tavalla sangen tyydyttävää. Joko sukuni naisia piinaava puutarhahulluus on iskemässä minuunkin?

Istutusten siistimiselle mukavaa vastapainoa tuovat myös luonnonmaisemat. En myöskään varmasti ole ainoa, joka rentoutuu paremmin metsässä kuin geometristen istutusten keskellä. Tänään olisin kaivannut metsään vaikkapa lenkille purkamaan stressiä ja parin päivän sairastelun aiheuttamaa levottomuutta. Siitä sain inspiraation tehdä virtuaalilenkin Tourujoen rantaa kulkevalle metsäpolulle. Seuraavat kuvat on napsittu kaksi viikkoa sitten yhteislenkillä Taitsin ja Riikan kanssa. 

Kuinka keskeltä Jyväskylän keskustaa voi löytyä tällainen satumaa - ja miksi löysin sen vasta nyt?

The summer is crazy

Lomalla viimeinkin...♥

Lukuvuosi 2015-2016 saatiin pianotentin myötä päätökseen keskiviikkona. Nyt pari päivää huilailtuani (lue: matkusteltuani) ehdin vihdoin vetää henkeä ja palaamaan blogisorvin ääreen. Alkuperäinen tarkoitukseni oli kerrata kulunutta lukuvuotta samaan tyyliin kuin viimevuonna. Hetken kuvia selailtuani totesin niitä otetun hyvin vähän, joten get over it - suunta kohti tulevaa. 

Kun edellisestä to-do-listasta on päästy eroon, on hyvä alkaa rakentaa seuraavaa. Seuraava to-do lista ei sisälläkään satoja sivuja kirjoittamista ja lukemista, vaan satoja mansikoita, hymyjä ja auringonsäteitä - tervetuloa, kesä 2016! Ollos yhtä hyvä kuin edellinen. Tämän varmistamiseksi osa tehtävälistasta onkin muodostettu viimevuotisen perusteella - mutta vain osa ;).

♥ Nauti kesätöistä, kun vihdoin sait niitä

♥ Käy syömässä ainakin kolmessa ravintolassa, jotka on pitänyt testata jo pitkään

♥ Osta kesällä mansikoita ja pakasta niitä talvea varten

♥ Liiku paljon

♥ Opettele vesihiihtämään

♥ Opettele tekemään uusia grilliruokia ja nauti jo hyväksi todetuista

♥ Ota aurinkoa hyvän kirjan parissa

♥ Käy ratsastamassa ja uittamassa hevosia

♥ Harrasta maakuntamatkailua - tarkoitus olisi visitoida ainakin Viitasaarella, Tampereella, Helsingissä ja Porissa

♥ Vietä aikaa myös Rautalammilla

♥ Vietä aikaa jyväskyläystävien kanssa, kun olet vihdoin samassa kaupungissa, ja pidä yhteyttä myös muihin

♥ Käy sukujuhlissa päivittämässä kuulumiset

♥ Käy tapahtumissa. Tällä hetkellä tähtäimessä on ainakin Jyväskylän OlutSatama, Seinäjoen Vauhtiajot ja Suonenjoen Mansikkakarnevaalit

♥ Tee juhannuspäiväksi synttärikakku

♥ Lähde piknikille

♥ Katsele ukkosmyrskyä ikkunasta tai parvekkeelta - toteuta mieluiten maaseudulla

♥ Päivitä kesäsoittolistalle myös tämän kesän fiilistelybiisejä

♥ Pukeudu usein mekkoihin ja hameisiin, kun siihen on kerrankin mahdollisuus

♥ Käy veneilemässä 

Tittelinä ylioppilas

Vappu. Joka toisella vastaantulijalla oli samanlainen, samettipintainen ja kultalyyrainen ylioppilaslakki päässä. Siitä huolimatta tunsin itseni ylpeäksi ja erityiseksi painaessani vappuaattona valkolakin päähäni ennen liittymistä kirkkopuiston hulinaan. Ajatus tuntuu oudolta siihen nähden, että lakkipäisyys on vappuna - etenkin kirkkopuistossa - enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tuumailin kuitenkin asiaa hetken, ja löysin kuin löysinkin itseäni tyydyttävän vastauksen. Vain minun lakillani on minun tarinani. Muutin lukion perässä pois kotoa 16-vuotiaana, löysin parhaat ystäväni. Nauroin ja itkin (usein molempia samaan aikaan), opiskelin ja juhlin, harrastin ja otin rennosti. Luin kirjoituksiin, ja sain lopulta ylioppilaslakin päähäni. Ajattelen yhä löytäneeni lukiossa oman identiteettini. Kuten Rautalammin lukion slogan kuuluu: Vahvat juuret, kantavat siivet. Kun painan ylioppilaslakin päähäni näin kolme vuotta kirjoittamisen jälkeen, koen yhä saman pakahduttavan ylpeyden ja rakkauden tunteen kuin lakkiaisissakin. Ylioppilaslakki muistuttaa minua siitä, kuka olen, mistä olen tullut ja mihin olen menossa.

Paluu nykyhetkeen. Sunnuntai. Mieletön sunnuntai, eikä vähiten vapun takia. Sunnuntai on kuitenkin aina se päivä, kun joutuu taistelemaan ikävää vastaan. Tällä kertaa se iski siinä vaiheessa, kun saattelin poikaystävän linja-autoasemalle ja jäin yksin kaupungin vilskeeseen. Minulla oli kuitenkin vahvempi olo, kuin normaalina viikonloppuna samassa tilanteessa. Takaisin päästyäni vilkaisin itseäni peilistä. Otin lakin hetkeksi pois, mutta painoin sen pian takaisin päähäni. Ilman sitä olin vain tavallinen Emma jolla oli tukka huonosti. Kantaessani lakkia pystyin katsomaan itseäni silmiin ja toteamaan: Olen vahva. Olen ylioppilas.

Syksyllä 2018 en tuu enää kouluun, kirjoitan 'hei hei' luentosalin tauluun

Olen tuijottanut bloggerin tyhjää tekstikenttää monta minuuttia. Aloittanut tekstin ja pyyhkinyt sen sitten taas pois. Sama ilmiö oli havaittavissa päivällä, kun yritin jakaa facebookissa uutista Savonlinnan kampuksen lakkauttamispäätöksestä. Sanoja ei yksinkertaisesti ole.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan uutiset ovat seuraavat: Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampus lakkautetaan, ja opettajankoulutus keskitetään nykyisessä laajuudessaan Joensuuhun. Tämä tapahtuu mitä ilmeisimmin syksyllä 2018. 

Minä en ole oikea ihminen arvioimaan päätöksen oikeellisuutta, puuttumaan talouteen, tai kertomaan, kuinka yliopiston myötä lähtee myös valtaosa Savonlinnan jo ennestään kapea-alaisista palveluista ja heikoista liikenneyhteyksistä. Voin kertoa vain, mitä tunnen, näen ja koen. 

Myönnän sanoneeni joskus pahimman paineen alla, että mitä hyötyä tästäkin kampuksesta muka on - valtava työmäärä ja erittäin tiukassa olevat opintopisteet. Tällä hetkellä nuo sanat kaduttavat suuresti, sillä opiskelisin vaikka koko toisen vuoden uudelleen, mikäli kampus saisi jäädä. Enkä usko olevani ainoa. Tiedotteet vilisevät sanoja "pettymys" ja "suru-uutinen", käytävillä tuli vastaan itkusta punaisia silmiä, UEF:in liput yliopistolla laskettiin puolitankoon, ja huomenna kampuksen portaille kerätään kukkia ja kynttilöitä. Vaikka opiskelijabudjetti ei päätä huimaakaan, harkitsen itsekin sellaisten ostamista. On Savonlinnan kampus sen ansainnut. 

Vaikka en Savonlinnassa aina olekaan viihtynyt, tuntuu joltakin pudonneen pohja pois. En osaa vieläkään sanoa, mitä ajattelen tästä kaikesta. Tunne on jotakin hämmennyksen, järkytyksen, pettymyksen ja epäuskon väliltä. Tällä hetkellä sitä kuvailee parhaiten sana 'tyhjyys'. Vaikka lakkautusuhka on ollut pinnalla jo pitkään, se tuntui kolahtavan tajuntaan vasta nyt. Päätöksen jälkeen kaikkea katsoo uudesta näkökulmasta: Kuinka kauniit nuo istutukset ovat, kuinka iloisesti norssin oppilaat juoksentelevat pihalla, kuinka kauniisti valo taittuu kahvion lasipöydistä. 

Käytännön kuviot tuntuvat helpommilta käsittää. Oma arvioitu valmistumisaikani on keväällä 2019. Lyhyen matematiikan mukaisella laskutoimituksella siirtymä Joensuuhun koittaisi siis viimeisenä opiskeluvuotenani. Itsestäni en ole sinänsä huolissani. Tarkoituksenani oli jo muutenkin pyrkiä opiskelemaan maisterivaihe Jyväskylässä, ja vaikka en Jyväskylään pääsisikään, olen käsittänyt viimeisen opiskeluvuoden koostuvan lähinnä gradun kirjoittamisesta. En siis tiedä, vaatisiko viides opiskeluvuosi edes asuntoa Joensuusta. 

Enemmän minua säälittävät Savonlinnan kampuksen työntekijät. Median perusteella kaikille ei ole luvattu uutta virkaa Joensuusta, ja vaikka olisikin, ainakin osa on ilmaissut kantansa hyvin selkeästi: Joensuuhun ei lähdetä. Suurin osa opettajistamme on paitsi hyviä opettajia, myös valtavan ihania persoonia, joille haluan toivoa vain hyvää. Tämä ei sitä ole.

Vaikka tekstiä näköjään syntyikin, koen yhä olevani sanaton. Tai ehkä kyse on jostain ovensuu-ilmiöstä: Sanottavaa ja ajateltavaa on niin paljon, ettei mikään tule läpi.