Pikkujouluja

Tämän vuoden ensimmäiset pikkujoulut olivat yksi syksyn odotetuimmista tapahtumista, ja niitä vietettiin pidemmän kaavan mukaan, lauantaiaamusta sunnuntai-iltapäivään saakka. Reiluun vuorokauteen saatiin mahtumaan niin ravintolaillallista, saunailtaa, perinteistä nyyttärimättömeininkiä, kahvihetkeä, joululauluja, tietokilpailuja kuin pyjamabileitäkin. Kyseessä oli tietysti Savonlinnatyttöjen visiitti Jyväskylään.

Opiskelukavereiden merkitys on korostunut sitä enemmän, mitä pidemmälle opinnoisa ollaan tultu. Opintojen alussa olimme tekemisissä päivittäin. Olemme käyneet kursseja hieman eri tahtiin ja  läsnäoloa on muutenkin jäljellä enää vähän, minkä lisäksi eri sivuaineet hajauttavat tiivistä porukkaa entisestään. Ja tietysti se, että eräs ystävistä vaihtoi maisterihaussa koko yliopistoa. Tapaamiset - etenkään koko porukalla - ovat siis nykyään hyvin harvinaista herkkua. Kun muistelee edellisten vuosien aikataulusäätöä ja kalentereiden synkkaamista, oli suorastaan uskomatonta että ensimmäinen ehdotettu päivämäärä sopi kaikille.

Pikkujoulujen yksityiskohtien kuvaaminen tässä yhteydessä ei ole tarkoituksenmukaista (kuulosti muuten ihan tenttikirjalauseelta, olenkohan lukenut liikaa?) vaan annan kuvien puhua puolestaan.

Joulustressi

Olen aina ajatellut joulustressin liittyvän jouluvalmisteluihin. Siihen, kuinka on niin valtavasti tekemistä ennen joulua. Pitäisi tehdä joulukortit, siivota, hakea kuusi, laittaa ruokaa, ostaa lahjat, siivota uudelleen ja muistaa myös pyyhkiä se kattilakaappi. Mahdollisesti myös stressiä rahanmenosta. Tiivistettynä kuitenkin olen aina mieltänyt joulustressin liittyvän ulkoisiin puitteisiin.

En ole ikinä ollut joulustressaaja. Tämä toki voi johtua myös siitä, että en ole koskaan ollut päävastuussa esimerkiksi jouluaterian valmistamisesta. Tänään kuitenkin huomasin ensimmäisen kerran kysyvän hiljaa itseltäni, että miksi pitää olla joku joulu?

Minun stressini liittyy nimittäin siihen, missä joulun viettäisin. Minulla ei todennäköisesti koskaan ole ollut kahta samanlaista joulua - jo pienenä jouluja vietettiin molemmissa mummoloissa, toisinaan muiden sukulaisten luona, toisinaan joku sukulaisista tuli meille. Repertuaari laajeni entisestään, kun vanhempani erosivat reilu 10 vuotta sitten. Lapsena joulunviettopaikkaa ei kuitenkaan tarvinnut murehtia, kun meni kiltisti sinne minne muutkin. 

Viime joulun vietimme Jeren kotona, joten tänä vuonna olisi loogisesti vuoro olla minun sukulaisteni kanssa. Yhtäkkiä en haluakaan tehdä valintaa siitä, vietänkö joulun äidin suvun vai isän suvun kanssa (meillä ei siis ole ollut mitään perinteistä vuorovuosijärjestelmää). Molemmat ovat äärettömän rakkaita, ja molempiin joulunviettotapoihin liittyy omat hyvät ja huonot puolensa. Tuntuu pahalta, että tekee mitä tahansa, tuottaa aina pettymyksen jollekin. 

Paljonkohan maksaisi menolippu vaikka Thaimaahan?

Isolla kirkolla

Bloggaajilla on tapana kertoa reissuistaan, joten minäkin aion nyt tehdä niin (asiaan voi vaikuttaa myös se, että toinen vaihtoehto olisi katsoa videoluentoa kvantitatiivisesta tutkimuksesta...). Edeltävä viikonloppu kului nimittäin pääkaupunkiseudulla, Vantaalla ja Helsingissä. Nyt kun reissua on ehtinyt sulattelemaan vajaan viikon verran, on noihin fiiliksiin hyvä palata. Eli mitä reissusta sitten jäi käteen?



Suunnittelimme alkusyksystä tekevämme kylpyläloman johonkin Suomen kolkkaan, ja lopulta päädyimme varaamaan huoneen Vantaalta, viihdekeskus Flamingosta. Kylpylän hintaa ei tosin silloin huomattu tarkistaa. Kuten arvata saattaa, pääkaupunkiseudun hinnat järkyttivät ja kylpylä jäi kokeilematta. Mutta keksittiinhän tuota tekemistä muutenkin. Ravintolatarjonta oli kattava, ostoskeskus Jumbo käytännössä saman katon alla, hohtogolf hauskaa ja kulkuyhteys Helsinkiin erittäin hyvä.

Juuri kulkuyhteydet jäivätkin erityisesti mieleen. Olen käyttänyt paikallisliikennettä kiitettävissä määrin Jyväskylässä, Tampereella ja Savonlinnassa, joten koen osaavani liikkua paikallisilla ja lukea esimerkiksi aikatauluja (uskokaa tai älkää, tämäkään ei muuten ole mikään itsestäänselvyys!). Pääkaupunkiseudun paikallisliikenteestä erikoisen teki kuitenkin se, että niitä aikatauluja ei tarvinnut lukea. Marssit vain pysäkille tai asemalle, ja bussi/juna/ratikka tuli seuraavan 10 minuutin sisällä. Toista on esimerkiksi Jyväskylässä, jossa linkistä myöhästyttyäsi voit palata kotiin juomaan kupposen teetä ja yrittää tunnin päästä uudelleen. Lisäksi suuret numeromäärät järkyttivät - matkustimme paljon bussilla 615, kun taas kotiseudulla bussien numerot taitavat loppua yhteyteen 43. Myös laitureita oli valtavasti. Pari kertaa tuli tuijotettua reittiopasta epäuskoisena, kun se käski suunnistaa laiturille 17. Miten laitureita voi olla 17? Mitä tapahtui tutulle ja turvalliselle viidelle?

Tämä oli laskujeni mukaan neljäs kerta, kun minulla on ollut mahdollisuus liikkua Helsingissä vapaasti, ja edellisilläkin kerroilla mahdollisuus on rajoittunut esimerkiksi tunnin vapaa-aikaan kaupungilla ennen paluukyydin lähtemistä tai läpikulkumatkaan keskustasta festarialueelle. Kyllä kanssaihmisillä oli hauskaa, kun minä en olisi osannut suunnistaa edes Kampista rautatieasemalle.

Eli vastauksena kysymykseen, "mitä reissusta sitten jäi käteen?", vastaisin, että perspektiiviä. Jonkinlainen käsitys siitä, miten esimerkiksi Helsingin ja Jyväskylän kokoluokka ja ne kulkuyhteydet eroavat toisistaan. Harmaa (mutta parempi kuin entinen olematon) käsitys keskustan kartasta. Jonkinlainen varmuus siitä, että pärjään kyllä vieraassakin kaupungissa, vaikka se olisi kotikaupunkia huomattavasti suurempi. Varmuus siitä, että pienempi kaupunki on kuitenkin se minun juttuni. Sekä uudet kengät, Zaran neule ja kaksi uutta glögimukia joita ei Jyväskylästä enää löytynyt!

Samana viikonloppuna auennutta länsimetroa ei sentään uskallettu käydä testaamassa. Tiedä mihin oltaisiin jouduttu.

Okei myönnetään. Oon umpisurkea kirjoittamaan näitä "must"-postauksia :D

47 yötä jouluun on

Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka nopeasti aika on tänä vuonna kulunut. Että hämmästyn aina siitä, kuinka pitkällä syksyssä ollaan jo menossa. Nyt jokin on kuitenkin kierähtänyt nurin niskoin - olen jo aikaani edellä.

Kuten monesti aiemminkin olen todennut, minulla on aina ollut periaate, että joulua aletaan hössöttää vasta joulukuussa. Sitten tuli vuosi 2017. Lokakuun puoilvälin tienoilla aloin jo kierrellä kauppoja oikeanlaisten jouluvalojen toivossa (ne ovat kausivaloja, selitin itselleni). Lokakuun lopussa löysin itseni ihailemasta joulukoristeita (katselen vain joulukuun varalle). Marraskuun alussa joimme ensimmäiset glögit kynttilöiden valossa (ihan vain flunssan takia), pystytimme äidin kanssa joulukorttitalkoot (koska äiti ehdotti, enhän voinut kieltäytyäkään) ja kiertelin markettien leluosastoja katsellen kummilapsille sopivia lahjoja, ja ehkä myös muutamaa kivaa lautapeliä itselle lahjaksi (mutta vain hintavertailun vuoksi).

Onneksi edes pikkujouluja saa suunnitella ilman että kokee olevansa liian aikaisessa.

Pakko kai se on myöntää, että tänä vuonna kaikilla periaatteilla on heitetty sitä kuuluisaa vesilintua. Lintuparka.

Ajan tappamisesta

Viime vuosi kului uskomattoman nopeasti. Syksy kului nopeasti käynnissä olleen työharjoittelun ansiosta. Työharjoittelun takia syksyn opiskelut alkoivat oikeastaan vasta marraskuussa, joulu tuli siten äkkiä, ja yhtäkkiä olikin jo toukokuu.

Tänä vuonna aika on kuitenkin kulunut vieläkin nopeammin. Savonlinnan Timpparisteilystä (jossa tosin itse en ollut mukana) on aikaa jo lähes pari viikkoa, kun viime vuonna se tuntui koittavan vasta harkan loppupuolella. Myös Kauppakadun ja Hämeenkadun approt ovat nyt takana päin. Ennen viimeviikkoisia Kauppakadun approja en ollut vielä ehtinyt vetää edes opiskelijahaalareita jalkaani tämän syksyn puolella, puhumattakaan, että olisin saanut viimekeväiset haalarimerkit liimattua paikalleen.

Ehkä ajan kuluminen johtuu siitä, että tänä vuonna olen onnellisempi kuin yhtenäkään aikaisempana opiskeluvuotena. Tänä vuonna aikaa ei tarvitse tappaa. Sen sijaan se voisi puolestani kulua vaikka vähän hitaamminkin.

Voiko mitään sellaista edes tappaa, mitä ei saa kiinni?

Pinaattiletut

Ruskaisen (kirjoitin ensin kauniin mutta sitten vilkaisin pihalle) lauantaipäivän kunniaksi ajattelin jakaa teille erään onnistuneen ruokakokeilun. Tein nimittäin ensimmäistä kertaa itse pinaattilettuja!

Pinaattiletut ovat aina yhdistyneet mielessäni eineksiin, jotka taas eivät luo positiivisia tai terveellisiä mielleyhtymiä. Ehkä siksi en ole koskaan tajunnut edes ajatella, että niitäkin voisi tai kannattaisi tehdä itse. Muutama viikko takaperin selasin kuitenkin facebookia illalla ennen nukkumaanmenoa, ja törmäsin helpolta kuulostavaan reseptiin. Nappasin siitä puolinukuksissa kuvakaappauksen ennen simahtamista.

Mies viettää viikonloppua rymyten inttitovereidensa kanssa jossain päin Suomea. Yksin kotona ollessani kaipasin helppoa ja simppeliä reseptiä. Kaivoin siis kuvakaappauksen esiin, ja aloin kokkaamaan. Mikä muuten kannatti!



Oheinen resepti on siis bongattu facebook-ryhmästä Tavoitteena terveellisempi elämä.

4dl kaurahiutaleita 

150g pakastepinaattia

3 kananmunaa

5dl maitoa 

1 tl suolaa

Hienonna kaurahiutaleet blenderissä jauhoksi

Sulata pinaatti

Sekoita ainekset keskenään

Paista pannulla kuten tavalliset letut

En muista, olenko koskaan syönyt yhtä herkullisia pinaattilettuja. Ensimmäisen koeletun jälkeen nämä olivat myös helpompia ja nopeampia paistaa, kuin tavalliset letut. Bonuksena päivän pirkkaniksi: Jos sulanut pinaatti meinaa takertua pussiin, kaada pari desiä maitoa pinaattipussiin, ja sitten vasta taikinakulhoon (tai missä ikinä sekoitatkaan ainekset). Pinaatti huuhtoutuu maidon mukana. Nobelia, anyone?

Omasta mielestäni pinaattiletut kuuluu ehdottomasti syödä puolukkahillon kanssa. Lukioaikaan törmäsin kuitenkin myös aivan uusiin tapoihin. Pinaattilettuja on eri puolilla Suomea ja eri perheissä syöty ainakin puolukkahillon, mansikkahillon, voin ja sokerin kanssa. Tai sitten ihan pelkiltään. 

Miten pinaattiletut syödään teillä?

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

En ole avannut bloggeria miltei puoleen vuoteen. Blogin kirjoittaminen on saanut väistyä, kun elämään on tullut muita, tärkeämpiä asioita. Olen tehnyt töitä ja totutellut taas vanhaan kotikaupunkiin. Tavannut vanhoja ystäviä. Opetellut elämää avovaimona nyt, kun mieskin on palannut kesätöistä kotikonnuiltaan. Haalinut kasaan viimeisiä opintoja ja uppoutunut gradun työstämiseen. Valmistautunut henkisesti pian koittavaan siirtymään opiskelijaelämästä työeämään.

Olen kirjoittanut blogia keväästä 2010, lukion ensimmäiseltä luokalta saakka. Toisinaan aktiivisemmin, toisinaan hyvin satunnaisesti. Blogi on siis kattanut käytännössä koko opiskeluaikani, aina oppivelvollisuuden päättymisestä saakka. Lukion, vuoden ammattikoulussa, kolme vuotta yliopistossa. Yli 7 vuotta. Etenkin viime aikoina olen usein suunnitellut lopettavani, siirtäväni koko blogin omiin yksityisiin arkistoihini, pois internetistä. Nyt kun tarkoitus on valmistua ensi keväänä, tajusin haluavani kirjoittaa blogia vielä tämän vuoden. Sitten kokonaisuudesta tulee jokseenkin ehjä, vaikka blogipostaukset tietysti paljastavatkin vain poikkileikkauksen siitä, mitä nämä vuodet ovat pitäneet sisällään.

Joten aloitetaan tästä hetkestä; mitä minulle kuuluu nyt?

Istun itsekseni kotisohvalla. Mies on käymässä kotonaan. Sohva on hankittu kesällä. Kuten myös uusi, ihanan leveä sänky. Mutta sohva. Siinä kelpaa istua, tunnelmoida kynttilää flanellihousuissa ja vanhassa, virttyneessä heppapaidassa, joka on maailman mukavin paita. Odottaa Outlanderin kolmannen kauden alkua ja rapistella samalla suklaalevy auki.

Olen onnellinen. Ja siinä on kaikki, mitä tämänhetkisistä kuulumisistani on tärkeää tietää.