Walk, walk, fashion baby

Kivaa maanantaita toverit ♥

Visitoin viikonloppuna Tampereella. Katukuva herätti suorastaan huvitusta: Siinä missä minä olin vuorautunut mahdollisimman syvälle untuvatakkini, kaulahuivini ja piponi sisään, paikalliset kiertelivät Stockmannia kevyissä, tyylikkäissä takeissa, ilman pipoja. Yöllä vastaan tuli tyttö minimekossa ja sukkahousuissa, vaikka miinusasteita oli kahdenkymmenen pintaan. Oma ymmärrykseni loppui siihen: Minustakin on kivaa näyttää tyylikkäältä, mutta arvostan mukavuutta ja terveyttä ulkonäköä enemmän.

Netti on pullollaan pinnallisia blogeja, joiden asukuvista haetaan inspiraatiota omaan pukeutumiseen. Tämän jälkeen oma peilikuva ja rakas villapaita näyttävät vanhoilta, nuhjuisilta ja surkeilta. Efekti on hieman sama kuin vaikka viitisen vuotta sitten Cosmopolitania tai Vogueta selatessa: Miksi minä en voi näyttää tuolta..?

Vastaus on yksinkertainen: Olosuhteiden pakosta. Autoa ei ole, Savonlinnassa tuulee aina, yliopistolle on matkaa yli kaksi kilometriä, korkeusvaihtelu tuolla reitillä hipoo 30 metriä eivätkä auratut tiet ole itsestäänselvyys. Käsi ylös, kuinka moni pukisi tuolle reitille korkokengät ja pillifarkut? Heitänkin haasteen: Miettikääpä (tai bloggaajat kertokaa!), paljonko muotibloggaajat oikeasti tekevät kuvaamissaan asuissa? 

Haluan korostaa, ettei minulla ole mitään näitä bloggaajia tai heidän kuviaan vastaan - päinvastoin, saanhan niistä inspiraatiota itsekin! Tarkoitukseni on kiinnittää huomionne kulissien taakse. Bloggaajien elämä ei ole täydellistä, vaikka sellainen kuva helposti välittyy. Asukuvat voivat olla upeita, sillä niihin ikuistetaan vain sekunnin murto-osa. Mutta onko heidän elämänsä yhtä upeaa 24 tuntia vuorokaudessa? I think not.

Etenkin näin opiskelijana asun käytännöllisyys korostuu huomattavasti: kun rahaa ei ole paljon, se on käytettävä ehdottoman järkevästi. Tietenkin asukuvien ottaminen ja muiden inspiroiminen niillä kiehtoo. Homma kuitenkin jääköön muille (never say never). Minulla ei ole kuvaajaa, Louis Vuittonin laukkua tai Daniel Wellingtonin kelloa, eikä oikeastaan edes asuja, jollaisia ei netistä jo löytyisi. Ne eivät ole myöskään prioriteettilistalla. Haluan vielä joskus omistaa merkkilaukun, mutta juuri nyt vaatekaapin ykkösiksi nousevat untuvatakki, toppahousut, sekä se vanha kulahtanut villapaita. 

Näiden puheiden kunniaksi, päivän asu, olkaa hyvät!

Takki - Vila
Toppahousut - Pirun lämpimät
Kengät - Anttila
Lapaset - InterSport
Pipo - Mummun neulepuikot
Huivi - Vila
Ämpäri päässä - Se on oikeesti kattolamppu

Ei matka tapa, vaan se seura

Hei toverit!

Lomat on nyt lusittu ja tänään koitti paluu arkeen. Loma tuli todella tarpeeseen (vaikka se olisikin voinut jatkua vielä hetken), ja on ollut minulle samalla lomaa myös tietokoneesta - kuluneen kolmen viikon aikana olen avannut läppärin ehkä neljästi.

Loma sisälsi muun muassa luokkakokouksen, joulun hotellissa, kultahippukuoharia paljussa, ensiesittäytymisen anoppilassa sekä rajattomat määrät suklaata ja netflix-sarjoja. En enää tässä vaiheessa viitsi alkaa kirjoittamaan erityisiä postauksia näistä tapahtumista, vaan kuvakollaasi puhukoon puolestaan.

Alkulomasta otin vielä nohevasti kuvia blogia varten, mutta loman edetessä se unohtui. Toisaalta olen siihen myös tyytyväinen - loman parhaat hetket tuli elettyä hetkessä, eikä kameran linssin läpi.

Teflon Brothers @ Ravintola Nuapuri 30.12

Tämän postauksen päätteeksi haluaisin luvata teille aktivoituvani bloggaajana. Uudenvuoden lupaukset ovat kuitenkin tuhoon tuomittuja, joten jätän sen tekemättä. Ehkä minun olisi aika myöntää itselleni, että olen kasvanut tästä ulos? En kuitenkaan suostu luovuttamaan, en ihan vielä. Katsotaan sitten vuoden päästä!

Uusi vuosi, vanhat kujeet.

Ootte mun nouseva aurinko, mun ainoa kotimaa

Talvipäivänseisaus (piti muuten tarkistaa kalenterista, että olihan se nyt just se.) Vuoden lyhyin päivä, jonka pimeyttä lumipeitteen puuttuminen tehostaa entisestään. Näillä korkeuksilla 5h 3min. Jännää muuten, kuinka Rautalammilla päivä on peräti 11 minuuttia lyhyempi, vaikka sijaitsee vain noin 50km Jyväskylää pohjoisempana. 

Perinteisesti talvipäivänseisaus on ollut päivä, kun on saanut hyvällä omalla tunnolla maata sängyssä koko päivän, syödä suklaata ja katsella elokuvia (mikäli vain on joulukiireiltä ehtinyt. Valitettavan harvoin päivä on oikeasti tällaisena toteutunut.) Tänään on kuitenkin muuta ohjelmaa...

Moni pitempiaikaisista lukijoista ehkä muistaa, kuinka bloggasin kaikkein aktiivisimmin lukioaikana. Myös sillä on syy, miksi innostuin kirjoittamaan teille postausta juuri tänään. Tuo syy on nimittäin se, että illalla olisi tarkoitus kokoontua yhteen lukioaikaisten luokkakavereiden kanssa; syödä, juoda, muistella menneitä ja päivittää kuulumisia. 

Syystä tai toisesta vuoden pimein päivä ei tunnu enää ollenkaan niin pimeältä.

Penkkarit 2013 ♥

 

Sain äidiltä kieleni, sain isältä maan

Minulla oli hyvä yritys kirjoittaa tähän ajatuksia itsenäisyyspäivästä. Kuinka minulle se on perinteinen juhla, jolloin nukutaan pitkään, katsotaan telkkaria, syödään karjalanpaistia ja leivotaan vuoden ensimmäiset piparit ja joulutortut. Siitä, kuinka tänä vuonna itsenäisyyspäivän paraatia seurattiin television sijasta paikanpäällä Jyväskylässä. Kuinka teimme pikavisiitin isäni luokse, kävimme Toivolan vanhan pihan joulumarkkinoilla ja leivoimme kuin leivoimmekin piparit ja joulutortut. Kuinka suunniteltu ravintolaillallinen jäi välistä ja kuinka se ei oikeastaan edes haitannut. 

Kuitenkaan järkevää tekstiä ei tunnu juuri nyt syntyvän, joten ajatuksien sijasta jaan teille kuvia eilisestä.

Ps. Pakollinen osa itsenäisyyspäivää on myös Mokoman Sydänjuuret -kappale. Kyseisen kappaleen säkeet toimittavat myös tämän postauksen otsikon virkaa. Otsikon valitseminen taisikin olla tämän illan vaikein tehtävä, sillä kappaleen jokainen säe sopisi tehtävään. Vaikka kuuntelenkin yleensä hieman kevyempää musiikkia, en löydä sanoja kertomaan, kuinka paljon Sydänjuuret minua liikuttaa. Etenkin näin itsenäisyyspäivänä.

Another sundaymood

Mä olen hengissä.

Sen tajuaminen tuntuu ihan uskomattomalta ottaen huomioon, millainen marraskuu meillä on ollut. Olen istunut pakollisilla luennoilla viitenä päivänä viikossa, parhaimmillaan 10 tuntia päivässä. Kotiin päästyäni olen avannut koneen ja tehnyt koulutehtäviä parhaimmillaan kello 23 saakka, ja mennyt sitten nukkumaan. Viikonloput on menty samalla kaavalla, lukuunottamatta luentoja. Tehtävien parissa on kuitenkin vietetty helposti se kahdeksan tuntia päivässä. Isänpäivänä kävin kotona Jyväskylässä, mutta muuten olen viettänyt kaiken "vapaa-aikani" Savonlinnassa. Kolme viikonloppua putkeen. En ole koskaan ollut täällä niin pitkää aikaa.

Mutta siitä selvittiin. Presentaatiot ja opetustuokiot on pidetty, opponoinnit opponoitu, kirjalliset tehtävät kirjattu ja palautettu, lukulistalla on yksi tentti vähemmän. Ja viimeisimpänä kaikista: Sportfolio on vihdoin tehty. Puolentoista vuoden projekti, josta aktiivista kirjoittamista kaksi kuukautta. Tiedoston kokonaismuokkausaika yli 70 tuntia. 68 sivua. Kandi tai gradu eivät tunnu enää missään. To do -listalla on vielä muutama tehtävä, mutta ne tuntuvat pieniltä jo takana olevaan työmäärään verrattuna.

Kuten rivien välistä voidaan päätellä, vapaa-aika on ollut tuntematon käsite. Sportfolion palauttamisen jälkeen pakotin itseni sohvalle makaamaan ja rauhoittumaan. Ensimmäinen ilta oli vaikein, toinenkin vielä. Nyt, muutaman vapaaillan, pitkien yöunien ja yhden baari-illan jälkeen pystyn vihdoin ajattelemaan myös jotakin muuta kuin tekemättömiä kouluhommia. Tänään olen siivonnut ja tehnyt ruokaa, pelannut simssiä ja katsellut televisiota, juonut teetä ja kieltäytynyt vaihtamasta yöpukua pois. Tänään mä olen hengittänyt, ensimmäistä kertaa kuukauteen. 

Rauhallista ja rentouttavaa ekaa adventtia muillekin! ♥

Hetken aikaa olin onnellinen

 Olen odottanut koko syksyn, että kauppoihin tulisi klementiinejä. Tänään poimin pussin ostoskoriini. 

Laitoin tänään ensimmäisen kerran talvitakin päälleni. Onneksi niin, sillä kotimatkalla satoi lunta.

Sain liput ISYY:n järjestämiin linnanjuhliin. Onneksi, sillä eilen ostin kengät juhlia varten.

Tentti meni hyvin. Yksi tentti vähemmän murehdittavana.

On tiistai. Jo tiistai.

Sundaymood

Viikonloppu Rautalammilla. Ensimmäinen viikonloppu pitkään aikaan, ja viimeinen pitkään aikaan. Omat aikataulut yhdistettynä kavereiden aikatauluihin eivät anna periksi. Silti tällä hetkellä on sellainen olo, että olisi pitänyt jäädä kotiin. Ei siksi, että Rautalammilla olisi tapahtunut mitään erikoista. Sieltä lähteminen vain tuntui pahemmalta kuin pitkään aikaan.

Junamatkalla itketti. Asiaa ei myöskään auttanut, että juna oli loppuunmyyty ja sain istua koko matkan lattialla. Pieksämäellä vaihdoin junasta minibussiin, joka oli niin ahdas, että jalkani eivät mahtuneet omaan jalkotilaan. Istuin penkissä vinottain jalat käytävällä, ja kiero asento koski selkään. Taistelin edelleen kyyneleitä vastaan.

Sen sijaan, että kysyisin itseltäni "miksi olen surullinen?", tekisi mieli kysyä miksi en olisi. Tällä hetkellä kaikki näyttää yhtä synkältä, mustalta ja kylmältä kuin säätila ikkunaruudun takana. Ajatus siitä, että taas kerran jätän rakkaat ihmiset Rautalammille ja palaan yksin tyhjään ja kylmään kotiin on musertava. Suurin peikko kuitenkin on koko marraskuu, tai pikemminkin sen aikana suoritettavat opinnot. Pelkkä läsnäolovaatimus lähentelee 40 viikkotuntia, tenttejä riittää ryhmätöistä ja kirjallisista tehtävistä puhumattakaan. Tällä hetkellä to do -listalla komeilee 9 tekijäänsä ja palauttajaansa odottavaa työtä. Lienee aiheellista myös mainita, että ne eivät ole rästissä olevia tehtäviä. Olen tehnyt tehtäviä, olen todella. Syksyn aikana palautettuja töitä on kertynyt saman verran, eivätkä ne ole olleet mitään pikkutehtäviä.

Ainoa valopilkku tunnelin päässä ovat olleet 1.12 Olavinlinnassa järjestettävät linnanjuhlat. Yrittäessäni ajatella bussissa positiivisia asioita ajattelin linnanjuhlia ja pohdin, koska liput mahtavat tulla myyntiin. Kuin taikaiskusta puhelin värähti sähköpostin merkiksi: lipunmyynti-info! Luin sähköpostin ja kaivoin tappavan kalenterini esiin. Kunnes olo muuttui vielä hieman tappavammaksi: Tietenkin lipunmyynti on samaan aikaan kuvataiteen tentin kanssa. Onko todella niin, että ainoa syy nousta aamuisin ylös menee minulta sivu suun?

Inhoan ihmisiä, jotka paineen ja stressin alla pystyvät parhaimpaansa. Kun stressi ei enää anna sijaa muille tunteille, painetaan vain menemään kuin viimeistä päivää. Miksi minä en voi olla sellainen? Kun stressimäärä nousee hälyyttääville tasoille, minä murrun. Katkean paineen alla, enkä kykene kuin makaamaan peiton alla ja itkemään. Tiedän, ettei se ole kohdallani välivaihe, jonka jälkeen aikaansaamisvaihe vasta löytyisi. Olen liian monta kertaa soittanut itkien äidille, lääkärille, milloin kenellekin, että mä en vaan pysty tähän enää. Ja jäänyt sairauslomalle, joskus pitkäksikin aikaa.

En pidä itseäni mustavalkoisena ihmisenä. Tietenkin tiedän, että minun ei pitäisi valittaa. Asiat ovat oikeasti hyvin. Minulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa (paitsi juuri nyt), perhe hengissä, vieläpä jopa opiskelupaikka korkeakoulussa. Myönnän kuitenkin, että tällä hetkellä en osaa arvostaa niitä pätkääkään. Seinät kaatuvat päälle, ruokahalu on tiessään, perhe toisella puolella Suomea ja opiskelu tappaa minut tehokkaammin kuin hirttoköysi. Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä se olisikin parempi vaihtoehto. Tosin omalla tuurillani en varmasti onnistuisi edes siinä.