Viikonloppu Rautalammilla. Ensimmäinen viikonloppu pitkään aikaan, ja viimeinen pitkään aikaan. Omat aikataulut yhdistettynä kavereiden aikatauluihin eivät anna periksi. Silti tällä hetkellä on sellainen olo, että olisi pitänyt jäädä kotiin. Ei siksi, että Rautalammilla olisi tapahtunut mitään erikoista. Sieltä lähteminen vain tuntui pahemmalta kuin pitkään aikaan.
Junamatkalla itketti. Asiaa ei myöskään auttanut, että juna oli loppuunmyyty ja sain istua koko matkan lattialla. Pieksämäellä vaihdoin junasta minibussiin, joka oli niin ahdas, että jalkani eivät mahtuneet omaan jalkotilaan. Istuin penkissä vinottain jalat käytävällä, ja kiero asento koski selkään. Taistelin edelleen kyyneleitä vastaan.
Sen sijaan, että kysyisin itseltäni "miksi olen surullinen?", tekisi mieli kysyä miksi en olisi. Tällä hetkellä kaikki näyttää yhtä synkältä, mustalta ja kylmältä kuin säätila ikkunaruudun takana. Ajatus siitä, että taas kerran jätän rakkaat ihmiset Rautalammille ja palaan yksin tyhjään ja kylmään kotiin on musertava. Suurin peikko kuitenkin on koko marraskuu, tai pikemminkin sen aikana suoritettavat opinnot. Pelkkä läsnäolovaatimus lähentelee 40 viikkotuntia, tenttejä riittää ryhmätöistä ja kirjallisista tehtävistä puhumattakaan. Tällä hetkellä to do -listalla komeilee 9 tekijäänsä ja palauttajaansa odottavaa työtä. Lienee aiheellista myös mainita, että ne eivät ole rästissä olevia tehtäviä. Olen tehnyt tehtäviä, olen todella. Syksyn aikana palautettuja töitä on kertynyt saman verran, eivätkä ne ole olleet mitään pikkutehtäviä.
Ainoa valopilkku tunnelin päässä ovat olleet 1.12 Olavinlinnassa järjestettävät linnanjuhlat. Yrittäessäni ajatella bussissa positiivisia asioita ajattelin linnanjuhlia ja pohdin, koska liput mahtavat tulla myyntiin. Kuin taikaiskusta puhelin värähti sähköpostin merkiksi: lipunmyynti-info! Luin sähköpostin ja kaivoin tappavan kalenterini esiin. Kunnes olo muuttui vielä hieman tappavammaksi: Tietenkin lipunmyynti on samaan aikaan kuvataiteen tentin kanssa. Onko todella niin, että ainoa syy nousta aamuisin ylös menee minulta sivu suun?
Inhoan ihmisiä, jotka paineen ja stressin alla pystyvät parhaimpaansa. Kun stressi ei enää anna sijaa muille tunteille, painetaan vain menemään kuin viimeistä päivää. Miksi minä en voi olla sellainen? Kun stressimäärä nousee hälyyttääville tasoille, minä murrun. Katkean paineen alla, enkä kykene kuin makaamaan peiton alla ja itkemään. Tiedän, ettei se ole kohdallani välivaihe, jonka jälkeen aikaansaamisvaihe vasta löytyisi. Olen liian monta kertaa soittanut itkien äidille, lääkärille, milloin kenellekin, että mä en vaan pysty tähän enää. Ja jäänyt sairauslomalle, joskus pitkäksikin aikaa.
En pidä itseäni mustavalkoisena ihmisenä. Tietenkin tiedän, että minun ei pitäisi valittaa. Asiat ovat oikeasti hyvin. Minulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa (paitsi juuri nyt), perhe hengissä, vieläpä jopa opiskelupaikka korkeakoulussa. Myönnän kuitenkin, että tällä hetkellä en osaa arvostaa niitä pätkääkään. Seinät kaatuvat päälle, ruokahalu on tiessään, perhe toisella puolella Suomea ja opiskelu tappaa minut tehokkaammin kuin hirttoköysi. Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä se olisikin parempi vaihtoehto. Tosin omalla tuurillani en varmasti onnistuisi edes siinä.
