Another sundaymood

Mä olen hengissä.

Sen tajuaminen tuntuu ihan uskomattomalta ottaen huomioon, millainen marraskuu meillä on ollut. Olen istunut pakollisilla luennoilla viitenä päivänä viikossa, parhaimmillaan 10 tuntia päivässä. Kotiin päästyäni olen avannut koneen ja tehnyt koulutehtäviä parhaimmillaan kello 23 saakka, ja mennyt sitten nukkumaan. Viikonloput on menty samalla kaavalla, lukuunottamatta luentoja. Tehtävien parissa on kuitenkin vietetty helposti se kahdeksan tuntia päivässä. Isänpäivänä kävin kotona Jyväskylässä, mutta muuten olen viettänyt kaiken "vapaa-aikani" Savonlinnassa. Kolme viikonloppua putkeen. En ole koskaan ollut täällä niin pitkää aikaa.

Mutta siitä selvittiin. Presentaatiot ja opetustuokiot on pidetty, opponoinnit opponoitu, kirjalliset tehtävät kirjattu ja palautettu, lukulistalla on yksi tentti vähemmän. Ja viimeisimpänä kaikista: Sportfolio on vihdoin tehty. Puolentoista vuoden projekti, josta aktiivista kirjoittamista kaksi kuukautta. Tiedoston kokonaismuokkausaika yli 70 tuntia. 68 sivua. Kandi tai gradu eivät tunnu enää missään. To do -listalla on vielä muutama tehtävä, mutta ne tuntuvat pieniltä jo takana olevaan työmäärään verrattuna.

Kuten rivien välistä voidaan päätellä, vapaa-aika on ollut tuntematon käsite. Sportfolion palauttamisen jälkeen pakotin itseni sohvalle makaamaan ja rauhoittumaan. Ensimmäinen ilta oli vaikein, toinenkin vielä. Nyt, muutaman vapaaillan, pitkien yöunien ja yhden baari-illan jälkeen pystyn vihdoin ajattelemaan myös jotakin muuta kuin tekemättömiä kouluhommia. Tänään olen siivonnut ja tehnyt ruokaa, pelannut simssiä ja katsellut televisiota, juonut teetä ja kieltäytynyt vaihtamasta yöpukua pois. Tänään mä olen hengittänyt, ensimmäistä kertaa kuukauteen. 

Rauhallista ja rentouttavaa ekaa adventtia muillekin! ♥

Hetken aikaa olin onnellinen

 Olen odottanut koko syksyn, että kauppoihin tulisi klementiinejä. Tänään poimin pussin ostoskoriini. 

Laitoin tänään ensimmäisen kerran talvitakin päälleni. Onneksi niin, sillä kotimatkalla satoi lunta.

Sain liput ISYY:n järjestämiin linnanjuhliin. Onneksi, sillä eilen ostin kengät juhlia varten.

Tentti meni hyvin. Yksi tentti vähemmän murehdittavana.

On tiistai. Jo tiistai.

Sundaymood

Viikonloppu Rautalammilla. Ensimmäinen viikonloppu pitkään aikaan, ja viimeinen pitkään aikaan. Omat aikataulut yhdistettynä kavereiden aikatauluihin eivät anna periksi. Silti tällä hetkellä on sellainen olo, että olisi pitänyt jäädä kotiin. Ei siksi, että Rautalammilla olisi tapahtunut mitään erikoista. Sieltä lähteminen vain tuntui pahemmalta kuin pitkään aikaan.

Junamatkalla itketti. Asiaa ei myöskään auttanut, että juna oli loppuunmyyty ja sain istua koko matkan lattialla. Pieksämäellä vaihdoin junasta minibussiin, joka oli niin ahdas, että jalkani eivät mahtuneet omaan jalkotilaan. Istuin penkissä vinottain jalat käytävällä, ja kiero asento koski selkään. Taistelin edelleen kyyneleitä vastaan.

Sen sijaan, että kysyisin itseltäni "miksi olen surullinen?", tekisi mieli kysyä miksi en olisi. Tällä hetkellä kaikki näyttää yhtä synkältä, mustalta ja kylmältä kuin säätila ikkunaruudun takana. Ajatus siitä, että taas kerran jätän rakkaat ihmiset Rautalammille ja palaan yksin tyhjään ja kylmään kotiin on musertava. Suurin peikko kuitenkin on koko marraskuu, tai pikemminkin sen aikana suoritettavat opinnot. Pelkkä läsnäolovaatimus lähentelee 40 viikkotuntia, tenttejä riittää ryhmätöistä ja kirjallisista tehtävistä puhumattakaan. Tällä hetkellä to do -listalla komeilee 9 tekijäänsä ja palauttajaansa odottavaa työtä. Lienee aiheellista myös mainita, että ne eivät ole rästissä olevia tehtäviä. Olen tehnyt tehtäviä, olen todella. Syksyn aikana palautettuja töitä on kertynyt saman verran, eivätkä ne ole olleet mitään pikkutehtäviä.

Ainoa valopilkku tunnelin päässä ovat olleet 1.12 Olavinlinnassa järjestettävät linnanjuhlat. Yrittäessäni ajatella bussissa positiivisia asioita ajattelin linnanjuhlia ja pohdin, koska liput mahtavat tulla myyntiin. Kuin taikaiskusta puhelin värähti sähköpostin merkiksi: lipunmyynti-info! Luin sähköpostin ja kaivoin tappavan kalenterini esiin. Kunnes olo muuttui vielä hieman tappavammaksi: Tietenkin lipunmyynti on samaan aikaan kuvataiteen tentin kanssa. Onko todella niin, että ainoa syy nousta aamuisin ylös menee minulta sivu suun?

Inhoan ihmisiä, jotka paineen ja stressin alla pystyvät parhaimpaansa. Kun stressi ei enää anna sijaa muille tunteille, painetaan vain menemään kuin viimeistä päivää. Miksi minä en voi olla sellainen? Kun stressimäärä nousee hälyyttääville tasoille, minä murrun. Katkean paineen alla, enkä kykene kuin makaamaan peiton alla ja itkemään. Tiedän, ettei se ole kohdallani välivaihe, jonka jälkeen aikaansaamisvaihe vasta löytyisi. Olen liian monta kertaa soittanut itkien äidille, lääkärille, milloin kenellekin, että mä en vaan pysty tähän enää. Ja jäänyt sairauslomalle, joskus pitkäksikin aikaa.

En pidä itseäni mustavalkoisena ihmisenä. Tietenkin tiedän, että minun ei pitäisi valittaa. Asiat ovat oikeasti hyvin. Minulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa (paitsi juuri nyt), perhe hengissä, vieläpä jopa opiskelupaikka korkeakoulussa. Myönnän kuitenkin, että tällä hetkellä en osaa arvostaa niitä pätkääkään. Seinät kaatuvat päälle, ruokahalu on tiessään, perhe toisella puolella Suomea ja opiskelu tappaa minut tehokkaammin kuin hirttoköysi. Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä se olisikin parempi vaihtoehto. Tosin omalla tuurillani en varmasti onnistuisi edes siinä.

It's not about the destination, It's about the journey

Heippa!

Taas on yksi viikonloppu takanapäin ja uusi viikko edessä. Palaan kuitenkin vielä hetkeksi viikonlopun tunnelmiin. Tästä viikonlopusta poikkeuksellisen teki se, että vietin sen kotona Savonlinnassa. Kuten rivien välistä oon ehkä käynyt ilmi, se on hyvin harvinaista. Yleensä olen aina menossa, suuntaan tai toiseen.

Olen aina rakastanut matkustamista. Pienenä reissasimme asuntovaunun kanssa ympäri Suomea isovanhempieni ja serkkuni kanssa. Tuolloin muistan serkkuni höpöttäneen tauotta siinä missä minä katselin maisemia. Peruskouluikäisenä vietin kesät ympäri Suomea sukulaisten ja kaverien vieraina. Rautalammilla asuessani kuvioihin tuli päätön bilistely ympäri kyliä, kunhan sai autossa istua. Sitten on nykyinen tilanne - maltan viettää kotona ehkä yhden viikonlopun kuussa.

Syy tähän on tietenkin määränpäässä - oli se sitten Jyväskylässä, Rautalammilla, Tampereella, Jämsässä, missä hyvänsä. Kuitenkin myös matka merkitsee minulle paljon. Sanoiksi sen merkitys alkoi hahmottua vasta viime kesänä, erään ystävän kanssa käydyn keskustelun myötä.

Matkustaminen on tapa rentoutua - enkä tällä matkustamisella tarkoita kanarianlomia. Se on siirtymäriitti, jolloin arkiasiat jätetään kotiin ja annetaan itselle lupa hengittää. Linja-autossa tai junassa istuessa koko sielu tuntuu lepäävän. Ei tarvitse tehdä mitään järkevää, saa vain olla, kääntää kuulokkeiden kautta soivan musiikin täysille ja katsella ohikiitäviä maisemia. Sulkeutua omaan pieneen kuplaansa.

Matkustaminen on aikaa itselle, ja opiskelujen lomassa voin sanoa sen todellakin tulevan tarpeeseen.

No one sleeps when I'm awake

Huomenta!

Minun on ollut monena päivänä tarkoitus tulla tervehtimään teitä, mutta tehtävien lomassa se on aina jäänyt. Tänään heräsin pitkästä aikaa pirteänä ennen kellon soittoa, joten tässä voisi olla sopiva väli päivittää hieman kuulumisia.

Lokakuun alussa oli Kauppakadun Appro Jyväskylässä, joka minulta jäi viimevuonna väliin. Vaikka approbatur-tutkintoon vaaditaan vain kahdeksan leimaa, ehti siinä ajassa sattua ja tapahtua! Tutustuin uusiin ihmisiin, näin vanhoja ystäviä ja törmäsin sattumalta vielä vanhempiin ystäviin, pääsin tenttiin, esittelin ihmisiä toisilleen, ja kävin syvällisiä keskusteluja tuntemattomien kanssa. Käteen jäi siis kasa mahtavia muistoja sekä uusi haalarimerkki.

Viime viikolla oli vuorossa Hämeenkadun Appro Tampereella. Sinne suuntasin serkkuni ja tämän teekkarikavereiden kanssa, ja mikäli mahdollista, tämä torstai oli vielä edellistäkin tapahtumarikkaampi. Mainittakoon vaikka mopoautojen mittailu keskellä risteystä sekä lyhyt dialogi: "Ootko säkin Lamminmäki?" "Joo oon." "No se selittää." wtf :D

Paljon on siis menty ja tultu. Tampereenreissun jälkeen olin siis hyvin huojentunut tajutessani, että saan olla Savoninnassa monta viikkoa. Ei kiirettä mihinkään, ei puolipakollisia kissanristiäisiä. Normaalia arkea ja vihdoin normaalia treenirytmiä. Huomasin kuitenkin nuolaisseeni ennenkuin tipahti...

Syyskuun lopussa sain Jyväskylässä elämäni ensimmäiset sakot, sillä ajamani auto oli mukamas katsastamatta. Ajoin isäni autoa, ja olin tottakai olettanut hänen huolehtivan määräaikaiskatsastuksesta, eikä mieleeni ollut tullut tarkistaa koko asiaa. Rekisteriotteen mukaan katsastus olisi pitänyt suorittaa välillä 10.10.2014-10.2.2015. Katsastus näytti siis olevan yli puoli vuotta myöhässä, ja poliisit veivät auton kilvet.

Kun asiaa alettiin selvittelemään, huomattiin, että kyseessä oli katsastuskonttorin virhe. Todellisuudessa määräaikaiskatsastuksen väli olisi 10.10.2015-10.2.2016. Kun rekisteriote uusittiin viime keväänä, oli määräaikaiskatsastuksen aikaväliin lipsahtanut väärä vuosi. Sakko oli siis aiheeton ja kilvet sai hakea takaisin.

Ajattelin asian olevan jo selvä, kunnes maanantaina löysin kotoani kutsun Jyväskylään käräjäoikeuteen, jossa asia käsitellään. Periaatteessa minun ei olisi pakko olla mukana, sillä tapaus on selvä eikä puuttumiseni estä asian käsittelyä ja ratkaisua. Uteliaisuus kuitenkin vetää minua paikalle. Vaikka tämä on ehkä käräjäoikeudessa rutiini, minulle uutta ja jännittävää. Aivan kuin olisin joutunut keskelle jotakin mafialeffaa!

Miksi minulla on tunne, että missä ikinä liikunkin, aina sattuu ja tapahtuu?
Ainakaan elämä ei käy tylsäksi! Saa nähdä, mitä tämäkin päivä tuo tullessaan...

The Balance

Long time no see my friend!

Voisin puolustella hiljaisuuttani arkeen totuttelemisella tai kiireellä syksyn koulutehtävien parissa. Totuuden nimissä minun on kuitenkin paljastettava, että kumpikaan niistä ei ole vienyt aikaani kohtuuttomasti. Aikaani on vienyt lähinnä matkustaminen - elämä kahden kaupungin välillä ei ole helppoa. Viime viikon hehkulamppuna keksinkin, mitä kaipaan rakkaalta Rautalammilta kaikista eniten: Elämä oli keskittynyt yhdelle paikkakunnalle.

Vaikka arkeen totutteleminen ei olekaan vienyt valtavasti aikaa, organisointikykyä se on kuitenkin kysynyt, osittain juurikin kahden kaupungin välillä ravaamisen takia. Eniten solmuja kuitenkin syntyy treenaamisen ja opiskelijaelämän sovittamisesta yhteen. Kun soppaan lisätään kaikki muukin elämä, menee yhtälö hankalaksi.

Poikkarit @ JKL 3.9.2015

Kuten moni tietää, valitettavan suureen osaan opiskelijaelämästä liittyy alkoholi. Tietenkään juhliin ei ole pakko osallistua, eikä niissä varsinkaan ole pakko juoda. Osaan pitää hauskaa myös ilman alkoholia, mutta kukapa ei kokisi pientä ulkopuolisuuden tunnetta selvinpäin täpötäydessä yökerhossa? Ja koska ulkopuolisuus on etenkin allekirjoittaneelle varsin epämiellyttävä tunne, illanvietot sisältävät usein oluen tai pari. Tai muutaman siihen päälle. Ja miksi sitten osallistun näihin juhliin? Koska sosiaaliset suhteet hoidetaan luentosalin ulkopuolella. Kaikkien kiireiden keskellä nämä illanvietot ovat usein ainoita hetkiä, kun isompi porukka ehtii kokoontua yhteen.

Yritetäänpä yhdistää tähän treeni. (Okei, tämä lause saattoi kuulostaa pahalta. Alkoholi ei mene treenaamisen edelle, vaan opiskelijabileet ovat muiden tahojen järjestämiä kun taas treenit voi suunnitella itse. Siksi aikataulutus tapahtuu usein opiskelijatapahtumien ehdoilla). Samana päivänä ei voi tehdä molempia, treenistä palautuminen ottaa kuitenkin aikansa. Myöskään seuraavana päivänä salille lähtemistä on turha suunnitella, sillä myös juhlista palautuminen ottaa aikansa. Heti menee kaksi potentiaalista treenipäivää hukkaan.

Vielä viime vuonna valitin siitä, että opiskelijatapahtumia tuntui olevan Savonlinnassa niin vähän. Tällä hetkellä - etenkin kun reviiri on laajentunut myös Jyväskylään - on kellossa toinen ääni. Kun sosialisoituminen on hoidettu hyvälle mallille, sitä keskittyisi mielellään hyvinvoinnin fyysiseen puoleen.

Tietenkin näiden ohella pitää hoitaa normaali arki - kauppareissut, koulutehtävät, riittävä uni. Jotta yksikään näistä ei kärsisi, siirryn seuraavaksi iltapalan pariin. Adios!

Missä kynttilät valaisevat enemmän

Kynttilät palavat. Ulkona ei ole vielä aivan pimeää, mutta viimeinenkin kaistale vaaleaa taivasta siivilöityy korkeiden, tuulen mukana huojuvien mäntyjen siluetteihin. Taustalla soi minulle ennestään tuntematon musiikki. Rauhallisia, keinuvia, miellyttävän kuuloisia lauluja. Villasukat hellivät suihkunraikkaita jalkoja. On hyvä olla.

Silti. Nauttisin tästä hetkestä vielä enemmän jossain muualla. Siellä, missä suuren asunnon seinät eivät kaiu tyhjyyttään. Siellä, missä illan päätteeksi joku kömpii viereeni. Siellä, missä Harjun tornista soljuva laulu synnyinseudulle syleilee hetken koko kaupunkia. Siellä, missä kynttilät valaisevat enemmän.

Silti. Nykyhetkeen palatakseni. Ikävästä huolimatta, en löydä melankoliaan taipuvaisesta mielestäni rahtuakaan surua, juuri haikeuttakaan. Se nostaa pienen hymynkareen huulilleni. Olen vahva. Olen onnellinen.

Sytytän vielä yhden kynttilän.