keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ammatillista identiteettiä rakentamassa

7 viikon työharjoittelusta on takana kaksi ja puoli viikkoa. En osaa päättää, onko se "jo" vai "vasta". Toisaalta tunnen olleeni harjoitteluluokassani vähintäänkin kuukausia, toisaalta opin edelleen joka päivä uusia asioita niin oppilaista, pedagogiikasta kuin koulumaailman toiminnastakin. Ennen kaikkea opin kuitenkin itsestäni.

Olen aina halunnut olla se kiva ope. Sellainen, jollaisia minulla itselläni oli alakouluikäisenä. En muista heidän koskaan korottaneen ääntään tai sanoneen pahasti, mutta luokka oli silti hallinnassa. Toki heillä oli vuosien kokemus, molemmat ovat nyt jo eläkkeellä. On myös paljon mahdollista, että aika on kullannut yli 10 vuoden takaiset muistot.

Mutta entä minä sitten? En ole kokenut itseäni sellaiseksi kivaksi opeksi. Yli 20 vilkkaan oppilaan luokassa on välillä sanottava hyvinkin tiukasti, jotta kukaan huomaisi, mitä yrität luokan edessä piipittää. Olin itse (tai ainakin kuvittelen olleeni) herkkä ja kiltti oppilas, ja hyvin todennäköisesti alakoulu-Emma olisi lähestulkoon pelännyt nykyistä opettaja-Emmaa. Pelkään siis olevani liian tiukka, liian vaativa, ja että minut muistetaan harjoittelun jälkeen armeijakurista ja natsimeiningistä. Monet vanhemmat opiskelijat ovat jakaneet samankaltaisia fiiliksiä: Sitä haluaisi olla kiva, mutta se ei onnistu halailemalla ja hyssyttelemällä. Että rakkaus kulkee käsi kädessä rajojen kanssa.

Saamani palaute ei ole onneksi vastannut omaa kokemustani. Luokan varsinainen opettaja kehui ryhmänhallintataitojeni kehittymistä, ja myös opiskelijakollegoiden palaute on ollut kannustavaa. Että minusta huokuu lempeys, kaikesta huolimatta.

Palautteesta saadaan vielä yksi hyvä aasinsilta. "Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?" kysyi eräs opiskelijakollega joku aamu viime viikolla, kun mainitsin jännittäväni edessä olevaa opetustuntia. En osannut vastata, mutta kysymys jäi mietityttämään. Jossain vaiheessa viikonloppua keksin vastauksen. En usko pilaavani oppilaita, tai jos tunti menee pieleen, niin menköön. Mitä siitä opitaan, ja seuraava sitten paremmin. Ei, pahinta mitä voisi tapahtua olisi saada murska-arvostelut juuri pidetystä oppitunnista. Koska opettajan identiteetti on vasta rakentumassa, koetan edelleen valaa uskoa itseeni: pystyn tähän, selviän tästä, voisin olla hyvä opettaja. Tarvitsen yhä onnistumisen kokemuksia, vaikka olenkin jo tiedostanut olevani oikealla alalla. Opettaja-Emman sisällä asuu nimittäin edelleen se pieni, herkkä Pikku-Emma, joka kunnioittaa mentorinsa mielipiteitä suuresti.

2 kommenttia:

  1. :) virheistähän me opitaan parhaiten. Ja toisaalta pitää muistaa, että omat odotukset omasta toiminnasta kasvavat sitä mukaa, kun opettajuus kehittyy. Ikinä tuskin voi suoriutua täydellisesti, mutta itselleen voi myöntää olleensa ainakin "tarpeeksi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tossa oli muuten hirmu hyvä pointti toi, että odotukset kasvaa kehityksen myötä. Eipä joskus kaks vuotta sitten ois ollu noin ankara itelleen kuin nykyään. Mutta ehkäpä sillon ei ollu myöskään ihan samanlaista (lue: minkäänlaista) pedagogista silmää kuin nykyään :D

      Poista