Ammatillista identiteettiä rakentamassa

7 viikon työharjoittelusta on takana kaksi ja puoli viikkoa. En osaa päättää, onko se "jo" vai "vasta". Toisaalta tunnen olleeni harjoitteluluokassani vähintäänkin kuukausia, toisaalta opin edelleen joka päivä uusia asioita niin oppilaista, pedagogiikasta kuin koulumaailman toiminnastakin. Ennen kaikkea opin kuitenkin itsestäni.

Olen aina halunnut olla se kiva ope. Sellainen, jollaisia minulla itselläni oli alakouluikäisenä. En muista heidän koskaan korottaneen ääntään tai sanoneen pahasti, mutta luokka oli silti hallinnassa. Toki heillä oli vuosien kokemus, molemmat ovat nyt jo eläkkeellä. On myös paljon mahdollista, että aika on kullannut yli 10 vuoden takaiset muistot.

Mutta entä minä sitten? En ole kokenut itseäni sellaiseksi kivaksi opeksi. Yli 20 vilkkaan oppilaan luokassa on välillä sanottava hyvinkin tiukasti, jotta kukaan huomaisi, mitä yrität luokan edessä piipittää. Olin itse (tai ainakin kuvittelen olleeni) herkkä ja kiltti oppilas, ja hyvin todennäköisesti alakoulu-Emma olisi lähestulkoon pelännyt nykyistä opettaja-Emmaa. Pelkään siis olevani liian tiukka, liian vaativa, ja että minut muistetaan harjoittelun jälkeen armeijakurista ja natsimeiningistä. Monet vanhemmat opiskelijat ovat jakaneet samankaltaisia fiiliksiä: Sitä haluaisi olla kiva, mutta se ei onnistu halailemalla ja hyssyttelemällä. Että rakkaus kulkee käsi kädessä rajojen kanssa.

Saamani palaute ei ole onneksi vastannut omaa kokemustani. Luokan varsinainen opettaja kehui ryhmänhallintataitojeni kehittymistä, ja myös opiskelijakollegoiden palaute on ollut kannustavaa. Että minusta huokuu lempeys, kaikesta huolimatta.

Palautteesta saadaan vielä yksi hyvä aasinsilta. "Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?" kysyi eräs opiskelijakollega joku aamu viime viikolla, kun mainitsin jännittäväni edessä olevaa opetustuntia. En osannut vastata, mutta kysymys jäi mietityttämään. Jossain vaiheessa viikonloppua keksin vastauksen. En usko pilaavani oppilaita, tai jos tunti menee pieleen, niin menköön. Mitä siitä opitaan, ja seuraava sitten paremmin. Ei, pahinta mitä voisi tapahtua olisi saada murska-arvostelut juuri pidetystä oppitunnista. Koska opettajan identiteetti on vasta rakentumassa, koetan edelleen valaa uskoa itseeni: pystyn tähän, selviän tästä, voisin olla hyvä opettaja. Tarvitsen yhä onnistumisen kokemuksia, vaikka olenkin jo tiedostanut olevani oikealla alalla. Opettaja-Emman sisällä asuu nimittäin edelleen se pieni, herkkä Pikku-Emma, joka kunnioittaa mentorinsa mielipiteitä suuresti.

Zen

Long time no see.

Tänä vuonna koulunaloituspostaukset ynnä muut virstanpylväs- ja tapahtumapostaukset ovat jääneet kirjoittamatta. Olen kyllä ollut aina huono niissä, ehkä siksi minusta ei olekaan koskaan tullut sitä kuuluisaa The Bloggaajaa. Nevermind.

Tällä hetkellä takana on noin puolitoista viikkoa uutta lukuvuotta, ja viikon verran opetusharjoittelua Savonlinnan Norssilla. Vaitiolovelvollisuuden siivittämänä en voi kertoa siitä juuri muuta, kuin että mukavaa on ollut. Ensimmäinen viikko oli lähinnä seurailua ja avustamista. Tänään pääsinkin sitten jo tositoimiin.

Tositoimia edelsivät stressin ja paniikin sekaiset suunnittelutuokiot, katkonaiset yöt sekavine unineen, sekä itkun ja naurun sekaiset aamutunnelmat ennen päivän ensimmäistä oppituntia. Mutta siitä selvittiin

Tänään ostin itselleni mindfulness-värityskirjan, sekä heräteostoksena uuden taulun. Värityskirja varasti tehokkaasta suunnitteluajasta kaksi tuntia, mutta soi mielenrauhaa monin verroin enemmän. Taulun tehtävä taas on katsoa keittiön seinältä kun syön aamupuuroani, ja kun katson sitä takaisin, se on minun pieni zen-hetkeni. Aamuisin on hyvä hengittää. Ja muistaa, että selviän myös seuraavasta opetuspäivästä. Ja että se on oikeastaan aika mukavaa.