Goals are dreams with deadlines

Aloitin lenkkeilyharrastuksen ensimmäisen kerran abivuonna, kevättalvella 2013. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka treenaisin fiksusti tai kehittyisin. Päivää ennen omia lakkiaisiani juoksin puolitoista kilometriä, ja olin onnesta soikea. Hehkutukseni sai todennäköisesti useita huvittuneita katseita, vaikka olinkin liian tohkeissani huomaamaan niitä. Ylioppilaslahjaksi sain sykemittarin. Haaveeni oli, että kesän lopussa juoksisin Rautalammilla 4,7km pituisen Korholan lenkin. Kuuman kesän myötä lenkkeily kuitenkin jäi.

Yritin satunnaisesti jatkaa harrastusta muutettuani Kuopioon. Aloitin useampaan otteeseen hyväksi kehutun juoksuohjelman, joka jäi kuitenkin aina kesken. Lopulta taisin hyväksyä sen, että juokseminen ei ole minun juttuni, että en yksinkertaisesti pidä siitä. Viime kesänä en tainnut ottaa ainoatakaan juoksuaskelta.

Savonlinnaan muutettuani tilanne alkoi hiljalleen muuttua. Uusi kaupunki kauniine maisemineen sai minut taas liikkeelle. Kävin juoksemassa muutaman kerran, mutta lenkkien tempo vaihtui nopeasti kävelyksi tai pyöräilyksi. Talvella aloin kuitenkin käymään salilla, ja liikunta muuttui ylimääräisestä hikoilusta osaksi arkea. Keväällä aurinko alkoi taas näyttäytyä ja tiet sulivat, mikä veti pois sisätiloista. Silloin lähdin taas lenkille. Aloitin juoksuohjelman viimeisen kerran, ja pääsinkin kolmanteen viikkoon asti. Flunssa kuitenkin kaatoi minut sänkyyn, ja juoksuohjelma jäi taas kerran kesken. Tämän viimeisimmän treeniohjelman aikana opin kuitenkin jotain tärkeää: Olen aina juossut liian lujaa. Kun askel rauhoittui, alkoi juoksu maistua muultakin kuin vereltä, hieltä ja kyyneliltä. Olin tuolloin Jyväskylässä, ja Savonlinnaan palatessani huomasin unohtaneeni sykemittarin matkasta. En oikein osannut lähteä liikkeelle ilman sitä.

Jossain vaiheessa huhtikuuta keho alkoi kuitenkin tuntua tukkoiselta, joten lähdin liikkeelle ilman sykemittarin tukea ja turvaa. Siitä asti juoksu on säilynyt osana viikkorutiineja. Tuolla ensimmäisellä lenkillä juoksin putkeen 1,5km ja hieman päälle, seuraavalla jo 3km ja risat. Silloin päätin, että kesään mennessä menee 5km. Ilman juoksuohjelmia, ilman sykemittareita. Tahdonvoimalla.

Ja tänäänhän se sieltä tuli, viisi juostua kilometriä!

Tavoite, jonka asetin ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten.
Saa onnitella.